keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Ei murusia.

Koska olen viimeksi käynyt pidemmällä lenkillä, edes puolta tuntia kauemmin? Silloin oli vielä kesä, se oli elokuun puoliväliä. Juoksin kyllä syyskuussa maratonin... jossain.. Jouduin miettimään monta minuuttia että keksin missä. Tampereellahan se oli. Niin ja Wihan ultra lokakuussa. Mutta ihan vain lenkillä edes puolta tuntia kauemmin? Ne voin laskea tältä vuodelta sormin ja varpain ihan yhdellä kertaa.


Pidän tästä kuvasta. Mutta miten monen kohdalla se pitää paikkansa? Millaista vapautta on elää sykemittarin tai harjoitusohjelman tahtiin? Minä en ole elänyt niiden kanssa koskaan hetkeäkään mutta silti kadotin vapauden juoksun kanssa. Kadottamisessa on onneksi se hyvä puoli että ellei kaipauksen kohde ole kuollut, sen voi löytää uudestaan.

Sen jälkeen kun päätin lokakuussa lopettaa ihan oikeasti juoksuharjoittelun, kaikenlaisen aikatauluttamisen, suunnitelmallisuuden ja vähäisenkin tavoitteellisuuden, en ole lähtenyt edes lyhyille lenkeille. Paitsi kerran.

Viime torstaina tasan kello 19.03 olin kävelemässä kirjastolta viiman ja hyisen sateen läpi kohti kotia ja tuli sellainen olo että voisi olla kiva juosta. Olisin voinut mennä uloskin hölkälle mutta muistin että kavereillani on sisähallissa harjoitusvuoro. Menin kotiin, vaihdoin collarit jalkaan ja lähdin. Kello 19.59 kiersin rataa.

Vauhdilla tai matkalla ei ollut merkitystä mutta ihan niin vapaa en ollut että olisin jättänyt huomiotta matkan jonka kuljen. Parin kierroksen välein kävin juomassa ja tein tukkimiehen kirjanpitoa ruutupaperille. Jäin vielä kiertämään rataa kun muut olivat lähteneet. 20 kierrosta tunnin aikana. Olisin voinut lopettaa koska vain - tai jatkaa miten pitkään tahansa.

En ala nyt selittämään miten juokseminen tuntui ylimaallisen upealta. Se tuntui ihan mukavalta. Parasta oli että lähdin juoksemaan vain ja ainoastaan koska teki mieli juosta.

Arto Lappi antologiassa Lungfuls of Silence


. 4215 / 5000.