tiistai 23. lokakuuta 2012

Urheilu ei ole minulle viihdettä eikä liikunta ajanvietettä.

Joskus kun esimerkiksi lenkeillä mietin suhdettani urheiluun (katsojana) ja liikuntaan (toimijana) päädyn aika selkeisiin johtopäätöksiin. Vaikka viihdyn urheilun parissa katsojana, se ei ole minulle viihdettä tai viihdykettä, eikä liikunta ole vain ajanvietettä tai harrastus.


I'm made of belief not barriers
I'm made of sweat not swagger
I'm made of many not one
I'm made of the next point not the last
I'm made of blazing trails not following paths
I'm made of every hurdle I've cleared not just the ones on the track
I am made of all the days you don't see not just the one you do
I am made of everything to come not just what has been
I am made of sport

Seuraan urheilua erittäin monipuolisesti taitoluistelusta painonnostoon ja pyöräilystä vuorikiipeilyyn. On kuitenkin lajeja joita en koe omikseni. Melkein aina kyseessä ovat lajit jotka ovat selkeästi yleisölle suunnattua viihdettä, kuten palloilulajit tai moottoriurheilu. En pidä urheilulajeista joissa ottelu katkeaa jatkuvasti muutaman sekunnin pelaamisen jälkeen ja katsojat keskittyvät tanssityttöihin, snackseihin ja kaljanjuontiin. Haluan että urheilu rakentuu aidon kilpailemisen ja voiton tavoittelemisen ajatukselle, ei siihen mitä yleisö haluaa nähdä. Vaikka seuraan jalkapalloa, en halua nähdä ns. viihdyttävää yleisöön menevää peliä vaan peliä jolla joukkue uskoo pystyvänsä voittamaan. Olen nähnyt lukemattomia unohtumattomia 0-0 päättyneitä otteluja ja pitänyt peukkuja altavastaajana lähteneelle joukkueelle joka puolustaa 89 minuuttia ja tekee ottelun ainoan maalin yhdestä hyökkäyksestä. En ole vuosiin katsonut esimerkiksi mestareiden liigan otteluja joissa tuntuvat kilvoittelevat pikemminkin eri seurojen kassavarannot kuin pelaajat. Maajoukkueissa tai vaikka Suomen kakkosdivarissa pelaajat ovat mukana halusta pelata juuri siinä joukkueessa, ei siksi että heidän on edustettava palkanmaksajaansa.

Minulle urheilu on aitoja tunteita: intohimoa itsensä ylittämiseen, rakkautta lajiin, paloa voittamista kohtaan. Hiihtokilpailuja joissa hiki, räkä ja kyyneleet ovat jäätyneet kilpailijan kasvoille tämän ylittäessä maaliviivan. En tiennyt itkeäkö vai nauraa kun Lontoon olympialaisten 50 kilometrin kävelyn jälkeen kilpailijat kaatuilivat maaliviivalla yksi toisensa jälkeen suoraan pyörätuoleihin joita oli tuotu paikalle kymmeniä. Toisaalta koomista, mutta toisaalta ymmärsin hyvin miten paljon he rakastavat sitä tunnetta minkä tuo äärimmäinen suoritus ja kilvoittelu heille tuottaa. Kymmenenneksi tullut saattoi tuulettaa yhtä paljon kuin voittaja.

Liikkujana ja kuntoilijana olen myös itse perusasioiden äärellä. Treenaaminen on minulle paitsi fyysinen, myös henkinen, harjoite jonka aikana olen eristyksessä muusta maailmasta, mentaalisessa tilassa jossa olen vain minä ja askeleeni polulla tai minä ja painonnostotanko. Kun on juossut tunnin, kaksi, kolme tai treenannut tunnin maitohappojen kerääntyessä jatkuvasti lihaksiin, on ehkä lähempänä omaa minuuttaan kuin koskaan muulloin. Kokee aidoimpia tunteita, aivan kuten seuratessa urheilusuorituksia joissa pyritään olemaan kaikkein nopein, kestävin tai vahvin.

Liikunnasta on tullut minulle yhtä tärkeää kuin hengittäminen, syöminen tai nukkuminen. Siksi ei tunnukaan sopivalta puhua vain harrastuksesta. Se on elämäntapa.

En tarvitse kuntosalien vip-huoneita, tasaisia juoksuratoja tai innovatiivisimpia teknisiä vaatteita ja välineitä. Oma keho, mieli ja valtava halu ja palo kehittää niitä riittävät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti