maanantai 7. lokakuuta 2013

Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää.

Huippukuntoa mä metsästän, tahdon saada suuren, enkä pelkää ollenkaan.

Lastenlaulujen treenibiisien klassikossa pitää kohdata ruohikko, suo, joki, luola ja vuori. Niitä ei saa alittaa tai kiertää, pitää mennä läpi. Tuttuja paikkoja, treenatessa olen kohdannut nuo kaikki, joko ihan kirjaimellisesti tai ainakin vertauskuvallisesti. Mutta ihan oikeasti välillä on kyllä pelottanutkin.

En tiedä onko se ollut varsinaisesti pelkoa vai sittenkin jännitystä, kauhua tai ihan puhdasta kunnioitusta harjoituksen tai suorituksen ankaruutta ja tehoa kohtaan. Nyt kun mietin tarkemmin niitä tilanteita joihin olen itseni asettanut niin varmaan kaikki nuo ovat tulleet tutuksi yhdessä tai erikseen.

Tilanteet jotka noita tunteita aiheuttaa ovat koko ajan vaihtuneet kehittymisen myötä. Alussa parin kilometrin hölkkälenkki tai pelkkä kuntosalille meneminen oli tosi hurjia juttuja. Jos en ois ollut yhtä päättäväinen niin nekin vuoret, jotka on lopulta aika matalia, olisi jääneet ylittämättä. Pelko tai voimakas jännitys on huono juttu jos sitä ei pysty hallitsemaan ja yrittämisen sijaan kääntyy vuoren juurella takaisin ja palaa kotiin ilman että saa koskaan tietää kuinka hieno fiilis siellä huipulla on.

Nykyään tietenkään tavalliset lenkit tai salille meno ei tunnu millään tavalla jännittävältä. Tosin esimerkiksi pelkkä salin pukuhuoneeseen saapuminen saa adrenaliinin kiehumaan siihen malliin että vaikka olisi just tullua lumimyräkästä viluisena sisälle ja alkaisi vaihtaa toppatakkia shortseihin ja t-paitaan niin kroppa muuttuu samantien lämpimäksi, lihakset alkaa täristä ja olon valtaa positiivinen värinä. Palo ja intohimo treeniin.

Edelleenkin mulla on päiviä jotka saa palan nouseman kurkkuun ja puntin tutisemaan. Niitä ovat erityisesti kovat rääkkiharjoitukset, kuten maksimisoudut. En ole silti koskaan jättänyt niitä tekemättä vaikka kuinka olisi tehnyt mieli mennä soutulaitteen sijaan vaikka rentoutumaan siihen täristimeen jossa kaikki aina hengaa mutta jota en ole osannut tai tajunnut kokeilla. Sivuutan ne pahat fiilikset ja pelon sitä huonoa oloa kohtaan jota kova harjoitus aiheuttaa. Olen ennenkin pystynyt siihen, miksen pystyisi nyt? En ole koskaan tuupertunut voimattomana kesken harjoituksen joten turha sitä on pelätä nytkään! Mietitään asiaa uudelleen jos joskus niin tapahtuu. Siihen asti, ei mitään muttia. Ja vaikka usein ne treenit ovat tuntuneet ärsyttäviltä ja kamalilta niin olen kuitenkin nauttinut niistä. En siitä pahasta olosta vaan just siitä että en ole luovuttanut.

Harjoittelusta saa valtavasti valmiuksia ihan arkielämään, niin fyysisiä kuin henkisiä. Sellaista vahvuutta jonka jälkeen hammaslääkäri tuntuu mukavalta palautteluhetkeltä eikä painajaiselta joka on kalenterissa ympyröitynä. Tulee fiilis että pystyy ja osaa mitä vaan, ei tarvitse perääntyä ennen kuin on yrittänytkään. Kun asettaa itselleen tietoisesti testejä, haasteita ja epämukavia tilanteita joissa haluaa pärjätä osaa suhtautua paremmin niihin elämän haasteisiin joita ei voi itse valita.

Kova harjoitus on selviytymistä, kun selviydyn asettamastani haasteesta kehityn ja voin taas asettaa itselleni uuden suon, joen tai vuoren ylitettäväksi. Syntyy noidankehä jossa ollaan jatkuvassa endorfiinipöllyssä ja nautitaan onnistumisista. Aina kun yrittää jotain, tulee myös epäonnistumisia mutta ne taitaa kehittää ja viedä eteenpäin vielä enemmän kuin onnistumiset.

Torstain cooperin testi oli ihan hirveä juttu. Heti kun olin siihen lupautunut, alkoi hirvittää ja jännittää. En silti hetkeäkään ajatellut etten sitä tekisi.

Pitkät, yli 20 kilometrin juoksulenkit on mulle edelleen vaikea asia muuten kuin juoksutapahtumissa. Ei ne pelota eikä ole liian kovia fyysisesti. Olen vain liian laiska tai mukavuudenhaluinen. Ehkä pitää kontata jonkun suon yli että otan itseäni niskasta kiinni. Joku henkinen este, ajankäytollisten lisäksi, on yhä olemassa.

Mikä se leijona sitten on mitä metsästän? Fyysinen huippukunto? Ehkä paremminkin nuo vuoren huiput, joita on kiva ylittää kun samalla tietää että vaikka kuinka monen huipulle pääseekin niin aina on loputon määrä uusia valloitettavaksi.

2 kommenttia:

  1. Hyvä teksti! Mua puhutteli erityisesti tuo "Tulee fiilis että pystyy ja osaa mitä vaan, ei tarvitse perääntyä ennen kuin on yrittänytkään." Kiteyttää hyvin sen tunnelman mikä tulee hyvän haasteen jälkeen, kun muistaa vielä kisaa edeltävien päivien epävarmuuden ja hienoisen harmituksen/epäröinnin siitä, että pitikö nyt tähänkin mennä mukaan ;) Sitten kun on kisa takana niin että voi olla suoritukseensa tyytyväinen, tulee ensimmäisenä mieleen että "Noh, mitäs seuraavaksi" - niinkuin ei kattoa olisikaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin! Juoksutapahtumatkin on sellainen juttu joka on vaikein etukäteen. Toki puolimaraton tai maraton on haastava suorituksenakin mutta suurin työ niin henkisesti kuin fyysisesti tehdään ennen sitä.

      Poista