maanantai 18. syyskuuta 2017

Tampere Maraton 2017 - Jänis hatusta.

Merkityksetön maraton.

Olin ennen lauantaita melko varma että tästä tulisi ensimmäinen maraton josta en kirjoittaisi raporttia. Ei huvittanut juosta ja maraton olisi parhaimmillaankin vain harjoituslenkki jonka tekisin lappu rinnassa. Enkä voisi jäädä enää poiskaan kun tämä olisi kallein juoksutapahtuma mihin olen koskaan osallistunut. Kavereita ja tuttuja olisi kuitenkin paikalla paljon mutta eipä siitäkään oikein juttua saa aikaiseksi. "Kävin juoksemassa ja näin kivoja tyyppejä". Ok.

Lähtö oli Ratinasta klo 11, mulla oli kylmä ja hengailin sisätiloissa collegehousut jalassa vielä varttia vaille. Sitten huomasin että laukkunarikkaan ja vessoihin oli melkoiset jonot ja molemmissa olisi käytävä. En stressannut enää näillä starttimäärillä ja tavoitteilla, olisiko sillä sitten merkitystä jos myöhästyisi lähtöpaukusta. Ehtiihän sitä reitille jälkijunassakin.

Lopulta jonot menivät äkkiä ja olin pari minuuttia vaille yksitoista satojen muiden kanssa seisoskelemassa mondolla. Niistä monista kavereista ja tutuista moni oli myös jäniksenä. Katja 4 tunnin, Ritva 4.45, Petri 5.30. Katja ehdotti että minäkin voisin olla joskus jänis. Se on sekunnin tarkkaa työtä ja kun en koskaan käytä kelloa niin ajatus on mahdoton. "Ehkä voisin olla random-jänis, minun matkaani kun lyöttäytyy niin lopputulos on arvoitus". Ihan hauskaa läppää. Lopulta startti tapahtui ja jäin ryhmän hännille.

Juoksin viisi viikkoa sitten Petrin järjestämällä keräilymaratonilla hänen kanssaan matkan alusta loppuun, aikaan 5.42. Samanlainen kelpaisi nytkin joten lyöttäydyin hänen 5.30 ryhmäänsä. Luulin aiemmin ettei sellaisiin vauhtiin olisi kiinnostuneita osallistujia mutta se oli itse asiassa yksi isoimmista jänisten peesiporukoista. Moni Tampereen maratonkoululainen oli aloittanut tammikuussa projektin joka huipentui tässä tapahtumassa ekaan maratoniin ja rauhallinen, tasainen debyytti oli monen haaveissa. Siihen sopi koutsi-Petrin hyväntuulinen juna.

Jo viiden kilometrin kohdalla ryhmästä erkani pari naista ja lähdin heidän mukaansa. Petrin jänistaktiikkaan kuului muutamien ylämäkien käveleminen ja menetetyn ajan takaisin ottaminen tasaisella ja alamäissä. Minä ja nämä pari naista halusimme juosta myös ylämäet samalla kevyellä temmolla.

Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta jolloin olin myös mukana. Tälläkin kertaa kuljimme läpi Hatanpään arboretumin, paikan johon minulla liittyi paljon muistoja. Asioita jotka halusin jo jättää taakse, muistoja joita en tälle maratonille kaivannut.

Ja kuin taikaiskusta, oli vain tämä hetki. Ei ollut muuta kuin askelia, sisään- ja uloshengityksiä. Kaikki mennyt ja tuleva katosi. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan elin vain siinä hetkessä joka oli läsnä.

Askel oli kevyt, juoksu ei tuntunut kävelyä kummoisemmalta. En tiennyt matkatovereiden kuntoa tai tasoa tarkemmin joten en uskaltanut vetää, seurasin heitä ja kerroin omia kokemuksiani maratoneilta.

Meni kierros, toinen, kolmas. Välillä tuli Katja vastaan, välillä Poppis. Joku moikkasi jossain kohtaa ihan nimeltä mutta en nyt yhtäkkiä osaa sanoa kuka se oli. Näillä retkillä on tullut vastaan jo satoja upeita ihmisiä joiden nimiä tai ikävä kyllä edes kasvoja en enää muista. Ja sitten näin Jussin jossain edessä, arboretumin rantapolulla. Pizzalaatikko kädessään. 36 kiloa painava rinkka selässään. "Otatko Mika pitsaa? Ota nyt slaissi!"

Täydellisen absurdia mutta maratoniin ja kestävyysjuoksuun voi suhtautua niin kovin monella tapaa ja juuri se on minusta sen hienous. Mikään tapa ei ole toista oikeampi tai parempi.

Olimme jutelleet seuralaisteni kanssa niitä näitä mutta matkan edetessä hiljaisuus lisääntyi. Olimme kohdassa jossa he olivat päätyneet juoksuaskelin pidemmälle kuin koskaan ennen. He valittivat välillä väsymystä, jalat olivat tunnottomat. Mutta matka jatkui ja minun oli helppo juosta, olin vapaa kaikesta.

Kun kolme kierrosta ja 31.5 kilometriä täyttyi, he taisivat jo vihata juoksemista. Tiesin että nyt minun oli otettava jäniksen rooli ja lähdettävä vetämään. Katsoin koko ajan taakseni että he pysyivät kannassani. Vauhti voisi olla mitä tahansa, vain sillä oli merkitystä että porukka pysyisi kasassa.


Saavuimme viimeisen kerran arboretumiin. Olin ollut siellä tänään jo kolmesti mutta vasta nyt huomasin pienen kyltin valaisinpylväässä laiturin vieressä. Paikassa johon liittyi eniten muistoja koko reitillä.

Kyltissä luki: Älä turru rakkauteen.

Häivähdyksen omaisen hetken ajan valahdin kalpeaksi, valmiina murtumaan, mutta jatkoin matkaa. Ei ollut mitään muuta kuin tämä hetki ja nämä askeleet.

Matkanteko oli jo todella hiljaista, pitkiin aikoihin ei kuulunut mitään. Puuskuttavaa hengitystä, ajoittainen kirosana. Olen ollut itse samassa jamassa monta kertaa joten tiesin että kyse oli äärimmäisestä keskittymisestä, selviytymisestä ja taistelusta uupumusta ja kolotuksia vastaan.

Maratondebytanttien perheet ilmestyivät reitille kannustamaan ja liikutus oli todella koskettava. Kun matkaa oli jäljellä enää pari-kolme kilometriä sain pyynnön: "Mika, nyt voisit puhua jotain".

Se oli päivän ja maratonini vaikein hetki! Millä tavoin puhkoa hiljaisuutta silloin kun se on ainoa mitä sinulta pyydetään?

Ohitimme loppumatkasta hyytyneitä ja vaivoissaan eteenpäin linkuttavia ja olin todella ylpeä siitä miten hyvävoimainen kaksikko oli kaikesta väsymyksestä huolimatta. Tultiin stadionin porteista sisään, siirryin taka-alalle. Tämä oli heidän hetkensä.

He spurttasivat radan ympäri ja juoksivat läheistensä syleilyyn. Tulin maaliin, vaihdoin vaatteet, söin ja join hieman. Lähdin kotimatkalle. Tulospalvelusta huomasin että ekaa kertaa koskaan olin juossut negatiivisen splitin eli maratonin jälkimmäinen puolisko (2:32) oli nopeampi kuin eka (2:35). Viimeinen kierros neljästä (1:14) oli kaikista nopein! Loppuaika oli siis 5:07. Eka kierros mentiin vauhtia 7.20 min/km, toka ja kolmas kierros vauhdilla 7.26 min/km ja vika kierros vauhdilla 7.03 min/km.

Sain itselleni hyvän pitkän harjoituksen lähes liikkumattomana vietetyn viiden viikon jälkeen, kevyillä kävelysykkeillä, ilman hikeä tai kyyneleitä. Hyvällä mielellä, ilman seinää, vaivoja, murheita tai väsymystä.

Olin sittenkin jänis, omalla satunnaisen suunnittelemattomalla tavallani.

Kyllä, tämäkin oli merkityksellinen maraton.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Riittää.

Oon juossut syyskuussa noin kymmenen kilometriä. Muutaman kerran kaksi, kolme, neljä kilometriä. Lauantaina on maraton. Puin lenkkivaatteet päälle jo ennen seitsemää aamulla mutta en ole ottanut juoksuaskeltakaan. Enkä taida ottaa ennen lauantaita. Lounastauolla löysin itseni lenkkipolun sijaan kirjaston lehtienlukusalista. Raw View, Black & White ja Arte, selailun hetkellinen zen.



torstai 7. syyskuuta 2017

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta.

Blogia on takana lähes 900 kirjoituksen verran enkä oikein tiedä mihin tämä on menossa. Olen huomannut monien läheisten ja kauan seuraamieni tuttujen blogeissa saman ilmiön, kirjoitustauot venyvät ja tekstiä syntyy vähemmän. Se voi johtua elämäntilanteen muutoksista ja kiireistä tai siitä että kaikki on jo sanottu. Olen käsitellyt hirveän monia aiheita vuosien varrella ja vaikka olen pyrkinyt olemaan muodoista ja rajoitteista vapaa, olen miettinyt mistä kaikesta olen valmis kirjoittamaan. Toisaalta, jos alan laittamaan filtteriä päälle, tämän sivun voi sulkea ja sanoa heipat.

Maanantaista 21.8. - sunnuntaihin 3.9. tein 11 harjoitusta 14 päivässä. Parempaa ja energisempää tekemistä kuin yli puoleen vuoteen. Tiesin että tämä viikko olisikin haastavampi ja liikuntaan riittäisi aikaa vain satunnaisesti, pienissä pätkissä siellä täällä. Kalenterissa oli paljon kivoja juttuja mutta aina tapahtuu jotain yllättävääkin.

Illalla voimistuvaa, aamulla heikkenevää tuulta. Matalapainetta, korkeapainetta. Sadekuuroja, enimmäkseen hyvää näkyvyyttä. Sumua. Pimeyskin tulee vääjäämättä. Toivottavasti Bengtskärissä on valot päällä.

Säästä on helppo puhua, mutta se on kovin sattumanvarainen luonnonlaki. Tärkeämpää olisi puhua henkisen ilmaston kylmyydestä, siihen voimme vaikuttaa enemmän kuin ilmakehään.

Maanantai oli ihan tavallinen maanantai. Aamutoimia, kouluun ja töihin lähtöä. Olin ollut koko viikonlopun huolissani yhdestä läheisimmästä ystävästäni. Maanantaiaamuna viestien sävy muuttui vieläkin synkemmäksi. Jossain aamutoimien ja töiden välissä, soitin hänelle, käskin ulos asunnostaan, kävin hakemassa ja vein hoitoon. Niinhän jokainen ihminen joka välittää läheisistään tekee, vie turvaan ja auttaa. Jokainen tarvitsee apua joskus, mitä enemmän elämme, koemme ja tunnemme, sitä valmiimpia meidän pitäisi olla näkemään toisen hätä, ojentamaan käsi tai vaikka halaamaan. Silloin harjoituspäiväkirjoilla tai treenisuunnitelmilla ei ole merkitystä.


Tein eilen puolikkaan painonnostotreenin, äsken juoksin lounastunnilla kolme kilsaa. Elämäni seuraava ultramatka on jo lähellä ja elämä, se se vasta onkin ultramatka.

Kohdataan huoltopisteillä, voidaan puhua muustakin kuin säästä. Kun mulla vauhti hidastuu, voin olla sun peesissä. Kun virkistyn ja sulle tulee heikompi hetki, voin olla majakka. Yhdessä me selvitään kyllä.


3310 / 5000

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Paluu sporttilaiffiin.

Arvaatteko mitä? Olen treenannut. Ihan oikeasti.

Mulla oli viime viikolla kesän vika lomaviikko ja poikkeuksellisesti käytin sen ihan vain kotoiluun ja treenailuun. Vaikka on ollut hienoa tehdä kesän aikana useita mieleenpainuvia reissuja niin päätös pysytellä nyt vain omilla kulmilla oli varmasti oikea.

Lomaa edeltäneen viikonlopun olin kyllä reissussa, huoltamassa nostajiamme painonnoston nuorten SM-kilpailuissa Kuusankoskella. Se reissu oli kaikinpuolin täysosuma, aina ulkoiluhetkistä Kouvolan metsiköissä lukuisiin suomenmestaruuksiin. Kooste meidän huikean tiimin tekemisistä löytyy youtubesta . Vaikka ollaan käyty paljon seuran sisäistä keskustelua siitä ettei junioritoimintamme ole riittävää niin nämä kisat sinetöivät tänäkin vuonna sen että juniorityömme on edelleen Suomen parasta. Joku toinen seura pärjää kenties paremmin yksittäisessä ikäluokassa mutta kun katsotaan koko spektriä ikäluokissa 8-23 vuotta niin olemme edelleen ykkösiä. Se ei tietenkään ole itsestään selvää ja joka päivä teen töitä sen eteen että näin on myös tulevaisuudessa ja jokainen lajista innostunut lapsi ja nuori saisi juuri itselleen sopivaa valmennusta. Ja ennen kaikkea iloa ja onnistumisen tunnetta!

Kisoista palattuani aloitin parhaan treeniviikon aikoihin:

ma painonnostoharjoitus (kevyt työntöpainotteinen treeni)
ti mäkijuoksu 8 km
ke pari tuntia kävelyä jonka päälle 3 km juoksua
to painonnostoharjoitus (keskitason tempauspainotteinen treeni)
pe/la lepo
su 2 km juoksua

Hyvä putki on jatkunut tällä viikolla, eilen ja tänään 4 kilometrin aamulenkit ennen töihin menoa.

Yksittäisistä harjoituksista on jäänyt parhaiten mieleen viime tiistain yhteistreeni paikallisessa laskettelurinteessä ja sen kupeilla polveilevalla purtsilla.


Oksetti koko vajaan tunnin kestäneen treenin ajan. Eikä olo kohentunut ees kotimatkan aikana. Ihan hirveä reitti, ei minkäänlaista mahdollisuutta palautua ennen seuraavaa mäkeä. Lenkin alkupuoliskon olin ihan yössä ja roikuin porukan viimeisenä mutta mitä pidemmälle mentiin niin sitä enemmän aloin nousta letkan kärkipäähän.



Kuvat eivät kyllä kerro alkuunkaan totuutta, tässä kuvassa tullaan sitä laskettelurinnettä ylös. Parinsadan metrin matkalla noustaan 25 metriä ylöspäin.


Sellanen reittiprofiili. Tuota kun hinkkaisi säännöllisesti niin kunto vois olla ihan kohtuullinen.

Kuvista kiitos Curro Ergo Sum-blogia kirjoittavalle Jounille.

Jos kaikki menis nappiin niin tälle viikolle voisin saada jopa kuusi harjoitusta... Pienehköä aikataulukikkailua se vaatii kun tälle viikolle osuu päivätöiden lisäksi myös peräti kolme tuleviin painonnoston nuorten pohjoismaiden mestaruuskisoihin liittyvää kokousta ja palaveria, Suomi-Islanti futismatsi Tampereella ja erinäisiä taidehäppeningejä. Mut eiköhän aina jonkun lyhyen lenkin ehdi kipaista kun on intoa ja nyt just sitä tuntuisi taas olevan!


. 3210 / 5000

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Vuoden eka maraton.

Aivokäyräni viime viikoilta lienee melko kiero käkkärä. Sydänkäyrä samoin. Voimattomuus ja toivottomuus kääntyikin lopulta sellaiseksi että päätin juosta elokuun kisana jonkun puolimaratonin tai vastaavan kevyellä hölkkävauhdilla, pitkiksenä jota en ole kesäkuun ultraintervallin jälkeen tehnyt.

Juoksukalenterista ei oikein löytynyt sopivaa tapahtumaa, siispä siirryin maan alle, maratonkeräilijöiden verkostoon. Otin yhteyttä Tampereen seudulla maratoneja järjestävään Petriin johon tutustuin Nokian joulumaratonilla viime talvena. Hän järjestää omaa nimeään kantavia maratoneja Kangasalla jossa kisakeskuksena toimii miehen koti. Lauantaina olisi kuulemma startti klo 9 mutta se ei oikein houkutellut, edeltävä yö kun kuluisi räppikeikalla. Eikö sunnuntainakin voisi olla starttia? Petri lupasi miettiä ja palata asiaan seuraavana päivänä, kuitenkin jo tunnin kuluttua tuli viesti: pidetään maraton myös sunnuntaina.

Sain oman kisan kirjaimellisesti kuin tilauksesta mutta kunto oli arvoitus. Puolikas varmasti menisi helposti mutta tietynlainen paine oli olemassa. Maraton on virallinen vain jos sillä on kolme maaliin juoksevaa osallistujaa. Eli jos osallistujia olisi vähän - kuten keräilymaratoneilla joskus on - saattaisin olla se puuttuva kolmas lenkki. Jos näin kävisi, olin tottakai valmis vaikka kävelemään 42 kilometriä että tuloslista on virallinen ja keräilijät saavat maratonpisteensä.

Keli oli ihan hirveä sekä perjantaina että lauantaina. Sunnuntaina aamulla kun ajelin lähtöpaikalle satoi niin paljon että tietä ei meinannut nähdä ja kadut lainehtivat vettä. Muutama satametriä ennen kisakeskusta ohitin ensin Suomen maratoonareiden ykkösen Kalevin (2100+ maratonia) ja naisten ykkösen Ritvan (800 maratonia) jotka olivat aloittaneet omat juoksunsa jo aiemmin aamulla. Kisapaikalla katseltiin Petrin kanssa hurjaa sadetta ja odoteltiin josko vielä muutama saapuisi lähtöön. Kuin ihmeen kaupalla sade loppui kaksi minuuttia ennen lähtöä ja peloton muotoutui: Petri (160 maratonia), Timo (263 maratonia), Mikko (334 maratonia) ja minä (9 maratonia).

Osallistujia oli siis sen verran että painetta maratonin läpäisyyn ei ollut ja lähdin vain hölkkäilemään kevyttä vauhtia muiden mukana kävelysykkeillä. Tarkoituksena oli pitää samaa vauhtia mahdollisimman pitkään ja lopettaa jos touhu ei kiinnosta.

Reitti oli 3.5 kilometriä sinne ja saman verran tänne, suunnilleen puoliksi asvalttia ja puoliksi soratietä. Mäkeä oli jonkun verran mutta edestakaisena lenkkinä toki saman verran ylös- kuin alaspäinkin.  Ilma oli täydellinen, puolipilvinen ja lämmin mutta aurinkoisinakaan hetkinä ei ollenkaan kuuma. Syke pysyi matalana lähes loppuun asti, porukkamme käveli ylämäet ja välillä tuntui että konkareiden mielestä jokainen kalteva kohta oli ylämäki :D

Mieli tuntui keveältä, samoin jalat, ja tiesin että tänään ei tarvitsisi lopettaa. En tarvinnut edes energiaa tai nestettä, ensimmäisen 21 kilometrin aikana join noin desin vettä. Jostain sisältäni pulppusi esiin jotain joka sai matkan taittumaan kuin itsestään. Zen ja juoksemisen taito.

Puolimatkassa otin geeliä, taisin koko matkan aikana juoda kaksi isoa geeliä enkä mitään muuta parin vesimukillisen lisäksi. Energiat eivät loppuneet missään kohtaa ja mieli oli rauhallinen ja tyyni. Juoksimme alusta loppuun yhtenä porukkana ja kun kuudes lenkki oli lopuillaan, olisin voinut tehdä saman kierroksen vielä kerran tai pari.


Kymmenes maratonini oli ylivoimaisesti myös helpoin mitä olen koskaan juossut. Toki se oli myös vauhdiltaan erittäin rauhallinen (8 minuutin kilsoja) mutta niinhän se on että minä juoksen aina maratonilla matkaa enkä aikaa.

Sama helppous jatkui kotiin asti. Ei ankkakävelyä, ei kipua polvissa, ei mitään vaivoja. Olin jo heti seuraavana päivänä lähes täydessä terässä, mitä nyt nälkä oli melkoinen koko ajan. Varmasti noin 4000 kaloria oli kulunut pelkästään juoksun aikana ja palautuminen ja taustakulutus jatkuu kovana vielä päivän tai pari suorituksen jälkeenkin.

Olen juossut nyt tänä vuonna 514 kilometriä josta reilusti yli 200 juoksukisoissa ja -tapahtumissa. Siis lähes puolet! Maratonia edeltävän kuukauden aikana juoksin vajaa 50 kilometriä, eli noin kahdesti viikossa 2-7 kilometrin kevyen hölkän.

Jos joku haluaa juosta maratonin (tai puolikkaan) rennoin mielin vaikkapa pitkänä harjoituslenkkinä muiden seurassa, suosittelen lämpimästi Petrin maratoneja Kangasalla. Huolto ja palvelut ovat hämmentävän kattavat vaikka maksu on vapaaehtoinen! Tapahtumia on useamman kerran kuukaudessa ja niistä löytyy vihiä ainakin Doodlesta.

Tämä maraton virkisti ja loi uskoa siihen missä ja miten menen. Kun mieli on kevyt, jalat kantavat kyllä ja matka jatkuu.


.2930/5000

torstai 10. elokuuta 2017

Hämärästä aamunkoittoon.

50 kilometriä juoksua viimeisen 30 päivän aikana josta 6 kilometriä elokuussa.

Viime tiistaina neljä kilometriä erittäin mäkisellä pururadalla, sunnuntaina kaksi kilometriä lähikortteleiden ympäri. Maanantaina eka painonnostotreeni viikkokausiin. Normaalisti noin 1.5 tuntia kestävään harjoitukseen meni kaksi tuntia. Kevyt harjoitus tuntui kyllä kevyeltä mutta palautustauot venyivät ja touhu oli verkkaista.

Elämä on kuin kolmen tonnin esteet. Välillä kierros menee lennokkaasti ja yleisö hurraa, välillä makaat naamallasi vesiesteessä, kengänjälkiä selässä ja katsojat keskittyvät mieluummin kuulantyönnön karsinnan alkuverryttelyyn.

Kaikki tuntuu menevän aina sykleissä, joko seuraa hyviä juttuja peräkkäin tai sitten menetät kaiken kerralla. Yhtenä hetkenä paistaa aurinko ja kaikki on selvää ja toisena hetkenä tulevaisuus on pelottava musta aukko jota kohti ei haluaisi jatkaa.

Ajatukset ja tunteet ovat ristiriitaisia sointuja. Samaan aikaan tuntuu jännittävältä kun ei tiedä mitä tapahtuu ja samalla pelottaa. Tämä on ollut kylmä kesä - tuntuisi väärältä sanoa että huono kesä kun on ihan mahtaviakin hetkiä ollut paljon. Silti musta tuntuu siltä. Kaikkea leimaa tunne siitä etten oikein tunnista itseäni mikä johtuu siitä että elän uudenlaista tilannetta pyrkimyksenä löytää onni ja tasapaino itsestäni muiden sijaan.

Mutta aina, kaikesta huolimatta, sarastaa uusi päivä. Vielä maanantaina olin täysin tietämätön missä juoksen elokuun lappujuoksuni. Haaste 12 juoksutapahtumasta tänä vuonna ei ole ahdistanut missään vaiheessa ja se on vähän yllättävää. Nyt on kuitenkin ollut hankaluuksia löytää aikatauluihin, mielialaan ja kuntooni sopivaa juoksutapahtumaa. Tapahtumia sinällään on paljon mutta haluan että jokaisella startilla ja askeleella on tarkoitus. Näin rapakuntoisena en näe mieltä ajaa paria tuntia johonkin 5 kilometrin rykäisyyn. Nyt tuntuisi siltä että tiedän missä juoksen, kysymysmerkki on vain että MITEN siellä juoksen. Eiköhän se selviä kun saan taas juoksukengät jalkaan.

Vaikka liikunnan kanssa olen romahtanut, joissain muissa asioissa tapahtuu katoavan pieninä hetkinä kehitystä. Kirjoitin keväällä addiktioista ja sen jälkeen olen monissa keskusteluissa eri kaverien ja tuttujen kanssa todennut etten todellakaan ole yksin. Varsinkin some- ja älypuhelinriippuvuus leimaa miltei jokaista. Viikonloppuna olin 12 tuntia puhelin sammuksissa, maanantaina 10 tuntia. Tavoitteena ois pistää puhelin kiinni 24 tunniksi mahdollisimman pian.

Niin ja olin myös kolme viikkoa karkkilakossa. Ne jotka tuntee mut, tietää että se oli melkoinen saavutus.

Miten sairaassa jamassa olemmekaan kun muutama tunti ilman puhelinta ja nettiä tai pari viikkoa ilman namuja on mukamas joku saavutus josta odotetaan pokaalia ja suitsutusta?

 

Kaikesta huolimatta, ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme. Kerron teille kohta taas lisää siitä miten askel vie eteenpäin ja miten vuoden kahdeksannessa etapissani kävi.


2840 / 5000


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Peukaloisen retket.

Näin leutoina kesäiltoina on hyvä ratsastaa, sanoi Ronja. Ja hän ajatteli: Miksi ei metsässä voi aina olla kesä? Ja miksi minä en saa olla iloinen?

Hänhän rakasti metsäänsä ja kaikkea mitä siellä oli. Kaikkia puita, kaikkia pikku järviä ja lampia ja puroja, joiden ohi he ratsastivat, kaikkia sammaleisia kallionnyppylöitä, kaikkia mansikka-aukioita ja mustikkapaikkoja, kaikkia kukkia, kaikkia eläimiä. Miksi sitten olo oli aika ajoin niin surullinen, ja miksi kerran piti tulla talvi?

En ole juurikaan viime aikoina kirjoitellut, enkä myöskään juossut. Viime viikolla jaksoin käydä kerran salilla ja se vei kaikki voimani. Maanantaina taistelin itsestäni irti kilometrin verran hölkkää. Olisi niin kovin helppo jäädä vain peiton alle kun tuntuu ettei missään ole mieltä. Eilen oli kuitenkin pakko lähteä juoksemaan.

Viime kesä oli monilta osin täydellinen. Jokaisella pilvellä on reunuksensa mutta koin asioita ja tunteita joita en tiennyt olevan olemassakaan. Sitten tuli elokuu. Olin löytänyt kesän aikana upeita ystäviä ja heistä jokainen muutti pois. Yksi, kaksi, kolme. Tuli syksy ja vaikka elämä jatkui, kaikki oli myös toisin kuin koskaan ennen.

Tasan vuosi ja kuukausi sitten järjestin yhteislenkin. Eräästä osallistuneesta tuli säännöllinen lenkkikaveri, juoksimme yhdessä lähes viikoittain läpi talven ja kevään. Pikkuhiljaa lenkkikaveruudesta syveni ystävyys. Tänä kesänä emme ehtineet kertaakaan yhdessä lenkille mutta ajattelin että kohta tulisi taas syksy ja aamuiset yhteislenkit. Viikonloppuna sain tietää että hän sai unelmatyöpaikkansa ja muuttaisi elokuussa pois.

Joskus on niin kovin kivuliasta tuntea niin paljon.

Katselimme maanantai-iltana merta ja hän sanoi että huomenna kuudelta hän odottaisi minua paikassa josta lähdimme aina yhteisille lenkeille. Saapuisin tai en, hän odottaisi.

Hän tiesi etten jaksaisi lähteä lenkille ja minä tiesin myös. Mutta me molemmat tiesimme että kaikesta huolimatta lähtisin.

Juoksimme lenkin jollaisesta olin aina haaveillut mutta joka oli aina jäänyt tekemättä. Reittien ulkopuolella, polulta toisella harhautuen, jyrkkiä ylämäkiä, korkealle kohoavan heinikon läpi, nokkosten poltellessa paljaita sääriä ja uusien polkujen, tuntemattomien ja aiemmin kulkemattomien reittien halkoessa niin kovin tuttua metsää. Näin sen pitikin loppua.

Kiitos kaikesta, ystävä, ja onnea uusille poluille.

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki, ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu.

Ja he tulevat luolaansa, kotiinsa erämaassa. Ja kaikki on niin kuin ennenkin, tuttua ja turvallista, joki tuolla alhaalla, metsä aamunkoitteessa, kaikki on ennallaan.

Kevät on uusi, mutta kaltaisensa.

- Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. - Nyt tulee minun keväthuutoni!

Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuului kauas metsään.

Astrid Lindgren - Ronja, ryövärintytär

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Viikot juoksee.

Sinne meni taasen kolme viikkoa. Sen verran on kulunut edellisestä kirjoituksesta, enpä ole parin kesälomaviikon aikana tietokoneeseen koskenutkaan. Nyt olen taas vuorostaan pari viikkoa toimistolla ja näppäimistöä on pakkokin näpytellä.

Viimeisen kolmen viikon aikana olen nähnyt paljon kavereita, ollut paljon ulkona, käynyt erilaisissa taidehässäköissä ja jonkun verran juossutkin. Sellaista elämää kuin kesällä pitääkin viettää siis. Ilmat ovat olleet sen verran viileitä ja epävakaita että uiminen on jäänyt väliin, viime sunnuntaina pääsin sentään jo kahlaamaan järveen. Ehkä elo-syyskuu on viikkokausia kestäviä helteitä täynnä ja uin joka aamu joessa, päivällä järvessä ja illalla meressä. Passais.

Juoksemassa olen käynyt pari-kolme kertaa viikossa ja viimeisen kahden viikon aikana mittariin on tullut 46 kilsaa. Ihan ok määrä tällä hetkellä. Viime lauantaina oli myös tämän vuoden 7. lappujuoksuni kun kävin kellottamassa juoksuposseni kanssa Jazz-hölkässä 7.7 kilometrin matkan aikaan 37.30. Lähdin tosi rauhallisesti liikkeelle ja monta kilsaa meni lähes pk-sykkeillä, keli vain oli niin kuuma ja aurinkoinen että raskaalta tuntui niissä kohdissa joissa ei ollut varjoa. Tavoitteena oli saada eheä suoritus joka ei hiipuisi ja sen sain, tasaisen reipasta vauhtia ja revittelyä vasta loppukirissä. Oli kiva juosta lappu rinnassa reittejä joita olen juossut satoja kertoja! Todellinen kotikisa.


Tosta taulukosta näkyy juostut kilsani viikoittain. Aika paljon ihan pyöreän nollan tai vaikka yhden (1) kilometrin viikkoja. Piikkeinä huhtikuun pitkä polkulenkki ja Lahden pääsiäisultra sekä Lattomeren ultraintervalli. Jos joskus vielä kokisin juoksuvuoden jossa heikoimmat viikot on tuolla 20 kilsan paikkeilla ja säännölliset piikit 50-100 kilometrin välissä niin oisin varmasti hyvässä iskussa.

Painonnostotankoon en ole tarttunut kolmeen viikkoon mutta tänään ajattelin korjata asian. Syksy ja päivittäiset valmentajan hommat lähestyy ja olishan se ihan kiva pitää edes jonkinlainen omakohtainen tuntuma lajiin. Tällä viikolla onkin jo tullut useampi kysely syksyn punttikouluista, vaikka itse olenkin vielä pitkään totaalisessa kesämoodissa niin siistiä että väki on jo nyt innolla merkkailemassa kalentereihinsa sitä koska pääsee oppimaan lihashuollon kuningaslajia!


2600 / 5000

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Matkalla.

Oletko koskaan lähtenyt matkalle tietämättä minne olet menossa? Pakannut tavarasi ja lähtenyt tietämättä koska tai edes minne saavut? Oletko kokenut vapautta reiteistä ja suunnitelmista, ainoina rajoitteina itä, länsi, pohjoinen ja etelä väli-ilmansuuntineen? Puolitoista viikkoa sitten minäkin olisin sanonut "en ole". Nyt voin sanoa tietäväni millaista on oikeasti olla reissussa niin että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Tein kuten Nuuskamuikkunen syksyllä ja ensiksi suuntasin kohti etelää.



Hautvuori, Laitila

Vihreän vehreä linnake keskellä ei mitään. Loputtomiin luolia, rotkoja, kiipeiltävää ja tutkittavaa. Tuntuu kuin olisin ainoa ihminen maailmassa, täysin yksin luonnon ihmeiden äärellä kunnes näen linnakkeen toisella puolella keski-ikäisen pariskunnan kävelemässä. Suuntaan kulkuni heidän peräänsä mutta en näe heitä uudestaan. Aavemainen tunnelma, aivan kuin geologinen ihme olisi imaissut heidät sisäänsä. Seison muurahaisia kuhisevan kallion päällä, syön sipsejä ja juon kokista. Ultraintervallin huoltopöydän jämät muodostaisivat matkani perustarpeiston


Kallavuoren rotkot, Mynämäki

Pari tuntia myöhemmin löysin itseni Mynämäeltä, hieman vähemmän ei-keskeltä-mitään. Ajo-ohjeiden perusteella en ensin meinannut löytää mitään kummempaa, sitten bongasin toiselta puolelta tietä jonkinnäköistä kalliomuodostumaa ja lopulta vielä sieltä toiseltakin puolelta tietä ilmeisesti ne varsinaiset Kallavuoren rotkot. Ihan varma en voi olla mutta ilma oli kaunis ja maisemat vaikuttavia joten mitäpä pienistä. 
Härmälän rotko, Masku

Seuraavaksi jatkoin matkaa Turkuun, noukin pari kaveria kyytiin ja suuntasimme kauniin kesäillan viimeiselle ajelulle. Härmälän rotko on vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Turun keskustasta mutta silti ilmeisen moni paikallinen on siitä täysin tietämätön. Käsittämätöntä. Perillä meitä odotti kenties Varsinais-Suomen komeimmat näköalat. Tämä vetää vertoja jopa Kolin kansallismaisemalle, totesi Lieksasta kotoisin oleva kaverini.


Paikalla on hyvät opasteet mutta tämänkin kohteen voi toki kiertää monella tavalla. Meidän leuat jatkuvasti auki loksauttava kierroksemme alkoi opastauluilta ja jatkui tikkaita pitkin suoraan massiivisen järkäleen sisuksiin ja lopulta sen päälle. Kallion takaa löytyy helpompia patikointivaihtoehtoja huipulle, suoraan edestä pääsee vain boulderoimalla.

Kuus kautta viis.

 
Varesjoenkuru, Salo 
 
Lähdin seuraavana aamuna kohti nousevaa aurinkoa, itää. Salo on paitsi kaunis järvenrantakaupunki Pohjois-Italiassa niin myös Turun työmatkalähtiö, laaja alue jossa ei kai ole juuri mitään. Päädyin kuitenkin tänne, kurun pohjalle ja sen reunoja kierteleville poluille. Näin valtavan muurahaiskeon. Ja jatkoin matkaa, kuten Salossa kai on tapana.

Le Noux - Nuuksion kansallispuisto 
 
Olen ajanut autolla kymmeniä tai ehkä jopa satoja kertoja Luukin ulkoilualueiden ohi. En ole koskaan käynyt siellä. Olen kuullut kymmeniä tai satoja tarinoita Nuuksiosta. En ollut koskaan käynyt myöskään siellä. Kun on matkalla joka voi viedä minne tahansa,  kaikki tiet vievät Nuuksioon. Se sijaitsee Espoossa joka on Helsingille sama kuin Salo Turulle.

Jantso Jokelin kirjoittaa esseekokoelmassaan "Matkaopas ei-minnekään" miten navigaattorit ja gps-paikantimet ovat vieneet meiltä harhailun ja eksymisen tuoman uuden löytämisen riemun. Tämä ei aivan päde jos autossa on 15 vuotta vanha navigaattori, silloin jokainen uusi liittymä ja moottoritien pätkä on kuin yllättäen eteen pomppaava seikkailu. Nuuksiossakin päädyin olemaan iloinen siitä että oli sateinen tiistai eikä ulkoilijoita ollut juurikaan liikkeellä. Puolustuksekseni totean kuitenkin että en nähnyt ajoneuvot kieltävää liikennemerkkiä.

Kaksi päivää 65 kilometrin ultrailun jälkeen jalat eivät oikein olleet retkeilykunnossa joten kuljin vain parin kilometrin mittaisen Nahkiaispolun joka lähti Haukkalammelta. Mahtava oli sekin! Ja miten olisikaan tehnyt mieleni juosta niitä polkuja... otinkin pari juoksuaskelta. Täydellistä! Siltoja, rappusia, pitkospuita. Täydellistä polkujuoksumaastoa silmänkantamattomiin.

Ymmärsin heti miksi Don muutti Nuuksion laidalle. Tänne minäkin vielä palaisin.

 
Rakokallio, Mikkeli
 
Seuraavaksi suuntasin vieläkin syvemmälle kohti myyttistä itää. Päivät olivat todella sateisia, usein vain istuin autossa ja lueskelin kirjoja. Kuitenkin aina kun lähdin maastoon, sade taukosi ja aurinko alkoi paistaa. 

Upeita polkujuoksumaastoja oli täälläkin, Mikkelin Anttolassa Sydänmaan retkeilyreitillä. En kulkenut reittiä kokonaan, vain ampumaradalta rotkolle ja takaisin. Todella kauniita maisemia, upeaa luontoa ja vaihtelevaa maastoa. Rotkolla on laavu ja reitti on merkitty hyvin. Ampumaradalla opasteita ei ole mutta reitille pääsee sen taaimmaisesta nurkasta, räiskimiskopin takaa.


Matkani jatkui vielä erilaisiin kohteisiin, Lappeenrannan urheilutalon painonnostotreeneistä Myllykoskelle ja Saviniemen futispyhättöön ja juoksuhiekasta kotieläinpihalle.

Niin, ihan täysin vapaana kaikesta ilman minkäänlaista päämäärää ei mikään matka voi koskaan alkaa, vähintään suunta pitää aina valita. Minulla oli matkassani mukana Suomen rotkot-kirja sekä mielessäni juoksuhiekkaa, paikkoja jotka vetävät aina kaikesta huolimatta puoleensa ja joita en vain voi vastustaa.


.2295/5000

torstai 22. kesäkuuta 2017

Lattomeren Ultraintervalli 2017 - Yhdessä!

Lattomeren Ultraintervalli ja sitä seurannut kesälomareissu ovat takanapäin ja vihdoin ehdin istua hetkeksi aloilleni kirjoittamaan siitä miten ainutlaatuisen viikonlopun saimme kokea 17. - 18. kesäkuuta Toiveen majalla.

Ihan ensiksi pitää todeta että vaikka olin kolmas jäsen tapahtuman järjestäneestä tiimistä niin lopulta ehdin osallistua järjestelyihin todella vähän. Hatunnosto siis Jounille ja Annikalle jotka hoitivat käytännön järjestelyitä sillä aikaa kun itse olin ihan muualla.

4.10.2016 keskellä kirkasta päivää meidän messenger-ryhmässä Jouni kommentoi sitä miten mielenkiintoinen formaatti on Bodominjärven ultraintervalli. Vastasin heti innolla että sellaisenhan voisi järjestää lähiseudulla, eihän me mihinkään Espooseen asti lähdetä ultraamaan. Ja lopulta, reilut kahdeksan kuukautta myöhemmin, tässä sitä sitten oltiin, etusivulla.


Ilmoittautumisia tuli pitkin kevättä ja viimeiset muutaman kierroksen taivaltajat päättivät osallistumisestaan vasta kisa-aamuna. Lopulta reitille, 13 kilometrin kierrokselle, lähti noin 20 eri tasoista juoksijaa. Eräs oli juossut aiemmin pisimmillään 16 kilometriä, toinen 25 kilometriä. Mukana oli kuitenkin myös kokeneita ultrajuoksijoita. Spektri oli siis todella kattava! Yhteisömme vahvuudesta kertoo se että niin uudet kuin vanhatkin tutut, keltanokat ja konkarit olivat osallistujina samalla viivalla ja yhtä suurta perhettä.

Myös tapahtuman järjestäjien ja osallistujien raja hälveni kun huoltoa rakennettiin nyyttäriperiaatteella. Joku toi mukanaan kertakäyttöastioita, yksi hankki sponsorin ja 18 kiloa banaania. Eräs kävi poistamassa reittimerkit kisan jälkeisenä päivänä. Ja toki myös me kaikki kolme virallista järjestäjää osallistuimme ja juoksimme ultraintervallia.

Hetki ennen ekaa starttia klo 9, takana 0 kilometriä

Päivästä oli tulossa lämmin, suorastaan kuuma. Osalle se selvästi sopi mutta ainakin itseäni pelotti jo valmiiksi. En ole hellejuoksija. Onneksi lähtöjen välissä olisi 1-1.5 tuntia aikaa juoda kunnolla.

Reitti oli hyvin tasainen ja jaoin sen mielessäni neljään osaan. Ensin oli tylsin, noin 4 kilometriä pitkä soratieosuus. Sitten lasketeltiin toisella osuudella kohti puoliväliä ja maitolaituria jossa oli huoltopiste vesikanistereineen. Kolmannella osuudella tehtiin "silmukka" ja palattiin uudestaan maitolaiturin läheisyydestä neljännelle ja viimeiselle osuudelle. Se alkoi piiitkällä, tasan kilometrin pituidella peltosuoralla jonka jälkeen olikin enää pätkä soratietä, asvalttitien pätkä ja paluu hakkeella päällystettyä metsäpolkua majalle.

Testilenkillä kuukausi sitten kierros tuntui hirveän pitkältä ja sitähän se oli. 13 kilometriä on pitkä matka tällaiselle joka juoksee 3-4 kilometrin hölkkälenkkejä :D

Oltiin ehdotettu että lähdettäisiin liikkeelle kahtena ryhmänä, Jouni ja Annika vetäisivät noin 6.30 min/km porukkaa ja minä noin 7.00min/km porukkaa, näin kaikki oppisivat reitin ja voisimme varmistaa ettei reittimerkkejä olisi kadonnut. Oltiin jo viikkokausia kaikissa mahdollisissa keskusteluissa tuotu esiin miten maltilla pitää aloittaa.. No, reitille lähdettiin alle kutosen keskarilla ja mun vetämä hitaampikin ryhmä noin 6.30 min/km vauhdilla. Lopulta kuitenkin järki voitti ja alettiin höllätä ja päästiin todella hyvin tavoiteaikoihin.

Ekaan kierrokseen käytin suunnitellusti 1:31 (7:00min/km) ja taukoa oli puolitoista tuntia. Miten pitkältä ajalta se tuntuikaan! Majalla ehti tehdä vaikka mitä ja silti tuntui että seuraavaan starttiin on ikuisuus.

Tokan startin hölköttelin ryhmän hännillä mahdollisimman hitaasti, tarkoituksena ei ollut edetä nopeasti vaan mahdollisimman pitkään, mahdollisimman monta lähtöä. Toka kierros 1:36 (7:23min/km).

Lähtö klo 15, takana 26 kilometriä
Kolmas kierros oli sillä tavoin merkittävä että jouduin jättämään noin 35 kilometrin kohdalla Eliaksen jonka kanssa oltiin juostu käytännössä koko päivä mutta kaverilla alkoi lonkka kipuilla niin paljon että eteneminen vaihtui kävelyksi. Itselläni paukkuja riitti hyvin, rennosti himmaillen ja taukopaikalla kosolti aikaa viettäen kolmas kierros aikaan 1:38 (7:32 min/km).

Kuitenkin tuntui että joka kierroksen jälkeen tauolla oli todella paljon vähemmän aikaa käytettävänä kuin aiemmin vaikka ero oli vain muutaman minuutin luokkaa. 

Oltiin puhuttu että toka ja kolmas kierros ovat varmasti päivän kuumimmat (klo 12-16.30) mutta..

Lähtö klo 18, takana 39 kilometriä
 ..ihan tolkuttoman kuuma oli edelleen kuuden startissa. Oli huono olo eikä ois yhtään huvittanut lähteä. Join viimeiseen asti kaksin käsin vettä ja jääteetä ja ihan mitä vaan. Aika monelle tämä tulisi olemaan viimeinen kierros, he olivat ilmoittaneet jo ennalta että tavoitteena olisi neljä kierrosta eli 52 kilometriä ja elämän eka ultramatka.

Etenin kilsan ja alkoi pistää rinnan ja kyljen välistä. Otti päähän koko touhu muutenkin. Kunto alkoi loppua. Ihan skeidaa. Olin just lähtenyt uudelle kierrokselle, 12 kilometriä jäljellä! Voisin kääntyä takaisin niin ois vaan kilsa käveltävää.

Sitten keksin jotain ainutlaatuista - itselleni siis, tämähän on oikeasti aika yleinen tapa ultrata - ja aloin vuorotellen kävellä ja juosta. Jokaisen reittimerkin kohdalla eli noin 200-400 metrin välein vaihdoin juoksusta kävelyyn ja toisin päin.

Tulin majalle takas ajassa 1:39 (7:37 min/km). Olin vain minuutin hitaampi kuin edellisellä kierroksella jonka juoksin alusta loppuun vaikka nyt kävelin puolet kierroksesta. Ihan uskomaton fiilis, kuin olisi löytänyt ultrajuoksun graalin maljan.

Takana oli jo 52 kilometriä ja olin tehnyt ennätykseni edettyjen kilometrien suhteen ja olin ekstaasissa. Todennäköisesti saatoin olla jo vähän rasittavakin tuossa kohtaa mutta ois vaan tehnyt mieli heittää yläfemmoja ja laulaa tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä, juostaan hiljempaa, toivon että matka jatkuu jatkuu vaan. Boom! Katosta läpi! Nyt bailataan koko yö läpi Lattomeren.

Lähtö klo 21, takana 52 kilometriä
Oikeasti tiesin jo että matkani oli tulossa päätepisteeseensä. Kuntoni oli loppunut jo aikoja sitten mutta koska energiaa riitti, pystyin jatkamaan juoksun ja kävelyn sekoituksella neljännen kierroksen erinomaisesti. Mikään vippaskonsti ei kuitenkaan toimi silloin kun perusduuni eli harjoittelu on laiminlyöty ja lähdetään perustallaajan fysiikalla leikkimään ultrajuoksijaa.

Koska olin kuitenkin edelleen pöllyssä niin viides startti alkoi hieman eri tavalla kuin aiemmat. Tykitin reitin aloittaneeseen alamäkeen noin 4 min/km keskarilla ja revin muihin pitkän kaulan. Alamäen jälkeen oli parkkipaikka jossa joku porukka tsiigasi suu auki.

Juoksin kovia siivuja ja kävelin vuorotellen noin kilometrin verran tietäen että takaa tullaan. Sykkeet oli korkealla mutta mitä sitten, tiesin että tämä oli joutsenlauluni. Kohta alkaisi yö, paitsi juoksuni osalta niin myös ihan konkreettisesti.

Muut ohittivat ja katosivat samantien näköpiiristä. Kävelin suurimman osan reitistä. Olin saanut tarpeekseni, olin jättänyt jokaiselle soratien suoralle ja hyttysiä kuhisevalle männikölle kaikki veri- ja hikipisarat mitä minussa oli jäljellä.

Olihan ne pitkiä kilsoja enimmäkseen kävellä, yksin, hämärtyvässä ja viilenevässä illassa. Tällaisia kilsoja on tullut jo aika monia viime vuosina taisteltua läpi joten tiesin että kunhan vain pysyn liikkeessä, tämä päättyy ihan hyvin.

Lopulta, 1:50 (8:28min/km) kestäneen kierroksen myötä matkani oli päätepisteessään. Olin edennyt 65 kilometriä ajassa 8 tuntia 16 minuuttia (7:38min/km) ja päivälle oli kertynyt kokonaiskestoa 13 tuntia 50 minuuttia. Mulla oli kaksi tavoitetta, päihittää Lahden pääsiäisultran matka (50km) ja aika (12h 50min). Tein molemmat. Itseltään voi vaatia paljon mutta joku realismi pitää osata säilyttää. Tämä oli täydellinen suoritus multa tällä kunnolla ja vielä noin helteisenä päivänä.

Oli aika siirtyä huoltohommiin ja keskittyä järjestäjän tehtäviin.

Lähtö klo 24, takana 65 kilometriä
Viidennessä startissa oli 9 juoksijaa ja kun minä olin ainoa luuserinössö joka keskeytti niin kuudenteen starttiin keskiyöllä lähti mukaan vielä peräti 8 juoksijaa. Näistä tasan puolet olivat muuten ekaa kertaa ultraamassa! Todella kovaa jengiä, rispekt.

Kävin pesulla, vaihdoin kuivaa vaatetta päälle - ja paljon. Yö toi mukanaan viileyden. Ei tehnyt juurikaan mieli syödä tai juoda mutta lepäily tuntui hyvältä. Halusin ottaa iisisti ja tsillailla. Aina kun näin notskin ritilällä vartioimattoman makkaran, söin sen. Aika monta niitä sit taiskin mennä, olivat jo aika kylmiä aamuyöllä kun notski oli sammunut ennen puoltayötä. Tässä kohtaa mikä tahansa ois maistunut hyvältä.

Kahdeksan lähti matkaan ja kahdeksan pääsi perille. Porukka vetäytyi makuupusseihin ja patjoille lepäämään. Sudenhetki alkoi lähestyä, hetki jolloin todelliset tekijät punnitaan...

Lähtö klo 3, takana 78 kilometriä
Ja niitä todellisia ultrajuoksijoita joilla oli rutkasti kokemusta näistä hetkistä oli kaksi, Petri ja Jaana. Laitoin klo 2.50 herätyskellon soimaan ja kun kömmin pihalle, ei ollut enää muita hereillä. Nappasin tämän kuvan, laitoin ajanottokellon päälle, toivotin hyvää matkaa ja palasin takaisin makuupussiin.

Laitoin kellon soimaan 4.15 koska tiesin että näillä tyypeillä ei kauaa reitillä kulu. Vajaassa puolessatoista tunnissa molemmat olivat jo taas majalla.  Jaanalla ei oikein kuulemma kulkenut kun kolmen viikon takaisesta Kokkolan 24 tunnin kisasta oli palautuminen vielä kesken.. Joopa joo. Kovat on kovia, ei siitä pääse mihinkään.

Takas huilimaan ja kello soimaan 5.50.

Lähtö klo 6, takana 91 kilometriä
Tämä oli tavallaan se hetki jota olin koko ajan odottanut. Kun jäljellä on enää ne jotka saattavat loppuun sen minkä aloittivatkin ja etenevät kaikki kahdeksan kierrosta. Vaikka minua väsytti ja oli melko huono olo, en olisi jättänyt mistään hinnasta tätä starttia tai maaliintuloa väliin. Kun minä olin makuupussissa, nämä hurjapäät juoksivat niitä tolkuttoman pitkiä peltosuoria.

Maalissa, takana 104 kilometriä
En jaksaisi sen kummemmin analysoida omaa etenemistäni reitillä, paljon isompi juttu on se miten pienestä lausahduksesta viestiryhmässä syntyi tee-se-itse-hengessä loistavahenkinen tapahtuma jolle käytännössä jokainen osallistuja toivoi jatkoa ensi kesänä. Vaikka jokainen tapahtuma tarvitsee ihmisiä jotka ottavat virallisen vetovastuun niin ennen kaikkea tällainen tapahtuma vaatii osallistujilta yhteisöllistä otetta jossa ei ensijaisesti lähdetä vaatimaan ja odottamaan muilta valmista vaan lähdetään kukin omista lähtökohdista toimien rakentamaan yhteistä hyvää.

Minulle sana ultra on merkittävä monella tapaa. Se on mentaliteetti, merkki omistautumisesta, palosta, intohimosta, sitoutumisesta ja lojaliteetista. Sitä kaikkea näimme paitsi tapahtuman järjestelyissä mutta myös niissä upeissa suorituksissa joissa monet juoksivat reilusti pidemmälle ja kauemmin kuin koskaan aiemmin. Mieli ja keho pystyy niin paljon suurempaan kuin mihin usein uskommekaan.

Suuri kiitos vielä jokaiselle osallistujalle, te teitte tästä ikimuistoisen viikonlopun! Nähdään taas viimeistään kesällä 2018 ;)

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Lomalta kohti ultraviikonloppua.

Viime viikolla oli eka kesälomaviikkoni ja vietin siitä noin 10 tuntia kotona - yhden yön. Reissasin noin tuhannen kilometrin verran ympäri Suomea ja kuljin mm.


 ...siellä missä asutaan neljä päivää teltoissa ja treenataan kahdesti päivässä


...siellä missä on Suomen parhaat burgerit eli purilaiset eli kuulat


...siellä missä on maailman parhaat festarit


...siellä missä aurinko paistaa


...siellä missä rytmi resonoi läpi kehon


...siellä missä voi tuntea todella elävänsä


...siellä missä voi viettää aamupalapiknikkiä paratiisissa


...siellä missä voi liikkua kovaa vauhtia halki vaihtuvien maisemien ja kuunnella Röyksoppin Coming Homea


Niistä paikoista minun eka kesälomaviikkoni oli tehty. Nyt teen viisi päivää töitä, yritän juosta viikonloppuna mahdollisimman monta 13 kilometrin lenkkiä ja suuntaan kohti toista lomaviikkoa.


Mistä ja millaisia kuvia tulee lomaviikolta numero kaksi, sitä en todellakaan tiedä.




.2155/5000
Sideways-kuvat: Sidewaysin valokuvatiimi

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Haastattelussa polku-ultraajat Simpanen ja Valido.

Lupailin jo vuosia sitten haastatteluja tänne blogiin tuttujen urheilijoiden kanssa. Aikaa on kulunut ja luulitte varmaan että koko homma on unohtunut mutta ehei. Odotin vain oikeaa hetkeä ja oikeita tyyppejä. Se hetki ja ne tyypit on nyt tässä!

Juuso Simpanen ja Don Valido ovat kenties tämän hetken kuumimpia kotimaisia ultra(polku)juoksunimiä ja onkin suuri kunnia saada heidät KKRR:n historian ensimmäiseen haastatteluun.


Ihan alkuun suuret onnittelut molemmille! Juuso voitti NUTS Karhunkierroksen 160 kilometrin kisan ja Don sijoittui flunssaisenakin 80 kilometrin matkalla kolmanneksi. Mikä on fiilis nyt, muutama päivä kisan jälkeen. Joko on palautuminen lähtenyt käyntiin? Jäikö vammoja tai vaivoja kropppaan?

Don: Kisan jälkeen fiilis on yleensä lopun päivää yltiöpositiivinen. Sitten iskeekin juoksun jälkeinen väsymys, johon sisältyy pienehkö masennus. Ihan kuin menisi sumussa. En itse ole normaalisti masennukseen taipuva persoona, joten huomaan selvästi eron mielentilassa kun olen juossut juuri ultran. Tätä vaihetta yleensä kestää jokusen päivän ja oikeastaan sinne saakka kun pääsee uudestaan hieman rääkkäämään itseään. Tänään pääsin fillaroimaan 30 kilometriä ja sain nyt heti virtaa ja pääsin taas kartalle. Kroppa ja mieli alkaa palautumaan.

Tällä hetkellä tilanne on se että oikea jalka alkaa olla hyvin palautunut ja juoksukunnossa, mutta vasemmassa jalassa pohje ja penikat hieman jumissa ja estää vielä hölkän. Normaalisti oikea jalkani on se heikompi jalka, joten tällä kertaa ihan positiivinen juttu että vasen jalka näyttää enemmän kolhiintuneen. Todennäköisesti perjantaina tai torstaina menen kokeilemaan hölkkää. Jos ei onnistu, niin sitten fillaroidaan.

Juuso: Fiilikset on kaksijakoiset tällä hetkellä. Olen erittäin onnellinen, että sain vietyä homman loppuun ja tulin vieläpä ensimmäisenä maaliin. En ikinä unohda sitä uskomatonta fiilistä kun saavuin maalisuoralle pitkän taistelun jälkeen. Kamppailin pitkään vasemman nilkkani kanssa, joka alkoi kipuilemaan jo ennen puolta väliä, se kipeytyi kokoajan enemmän mitä pidemmälle mentiin. Nyt tilanne on se että nilkka on kuin norsulla eikä sillä juosta ainakaan 2-3 viikkoon. Muuten kroppa ja mieli alkaa palautua jälleen normaaliin olotilaan, vaikka ajatukset kyllä pyörii edelleen lähes jatkuvasti viikonlopun tapahtumissa.


 Karhunkierroksen leijonakuningas Simpa

Donin valmistautuminen meni loppumetreillä pieleen sairastelun takia mutta pääsittekö muuten harjoittelemaan suunnitellusti? Millaisia harjoitusviikkoja teitte esimerkiksi viimeisen parin kuukauden ajan?

Don: Pääsin valmistautumaan kisaan noin 1,5 kuukautta myöhässä. Nilkkalukko aiheutti koko joulukuun ja tammikuun ongelmia. Onneksi kävin sitten fyssarilla ja kahden kuukauden vaivat selveni minuutissa. Helmikuun toisesta viikosta lähtien treenasin kisaa varten. Aloitin Kanarialla maltillisella "mäkiharjoittelujaksolla". Siitä sitten Suomessa pyrin tehdä aina kolme n. 140-160km/viikkoa ja yhden kevymmän viikon. Yleensä kevyemmätkin viikot venyivät päälle sadan kilsan. Tärkein treenijakso oli huhtikuussa, jolloin vedin kaikki juoksut lähinnä poluilla (Bodom Trailin reitillä) ja keräsin kolmisen 150km viikkoa. Nuo 150-160km juoksuviikot tuntuvat itselle tällä hetkellä sopivilta. Pystyn näissä määrissä vielä pitämään hyvää vauhtia yllä lenkeillä ja kehittyä. Jos takapakkeja ei tule, niin uskon että vuoden tai kahden sisään pystyn nostamaan harjoitusmääriä. Lisäksi pitäisi hiljalleen totutella jalkoja yhä enemmissä määrin mäkitreeneihin. Kaikki kuitenkin tulee tehdä maltilla tai muuten löytää itsensä pian telakalta.

Mitä sitä odottaa kun helmikuusta saakka pääsee toukokuulle asti täysin terveenä treenaamaan? No tietenkin sitä että 1,5 viikkoa ennen kisaa iski kunnon flunssa kuumeineen. Onnistuin kisaviikolla vielä saamaan jälkitautina kurkunpääntulehduksen, joten pääkisa 160km oli jätettävä väliin. Viimeiset valmistautumiset kisaan menivät siis täysin pyllylleen ja kun 80km viivalla olin, niin en tiennyt ollenkaan missä kunnossa enää olen.

Juuso: Valmistautuminen meni lähes juuri niin kuin halusinkin. Olin tammi- ja helmikuun Thaimaassa treenaamassa kavereiden kanssa ja tuli siellä yksi 50km vuorikisakin juostua helmikuun lopussa. Maaliskuussa tulin takaisin Suomeen, jolloin aloin lisäämään juoksumääriä. Huhtikuu oli kovin treenijakso, jolloin juoksin 230-250km viikkoja. Juoksu oli pääasiassa peruskestävyyttä ja kerran tai kaksi kertaa viikossa vauhtikestävyyttä. Pitkiä lenkkejä tuli tehtyä vähän palautumisen mukaan aina kun siltä tuntuu että se on järkevää tehdä, vähintään kerran viikossa. Valmistautumisjakson pisimmät lenkit olivat 60km, 70km ja 72km, jotka tein kolmena perättäisenä viikkona. Kolme viikkoa ennen kisaa juoksin vielä Bodom Trail 21km kisan, jonka jälkeen aloin jo keventämään harjoittelua ihan reilusti, jotta kroppa ja mieli olisi virkeänä starttiviivalla ja niinhän se olikin.

Don, miten kova paikka oli päättää että skippaat 160 kilometrin matkan startin ja siirrät osallistumisesi seuraavalle päivälle ja puolta lyhyemmälle matkalle?

Don: Oli kyllä kova paikka skipata 160km. Tähtäimessä oli kuitenkin UTTF-kiertäminen tänä vuonna sekä lisäksi kerätä riittävä määrä UTMB-pisteitä. Ensi vuonna ehdottomasti mukana Karhunkierroksella ja todennäköisesti perusmatkalla. Toki nyt kun juoksi 80km niin jäi kaivelemaan ettei alittanut yhdeksää tuntia. Lisäksi reittiennätys on kyllä vuodessa otettavissa kehityksen myötä. Ensi vuonna siis kiinnostaisi kyllä toisaalta lähteä rikkomaan 80km reittiennätystä ja toivottavasti Tero (reittiennätyksen haltija) on mukana tuolloin. Ehkä kuitenkin osallistun 160km:lle, koska olisi kiva yrittää saada nimensä pitkospuuhun Juuson ja Hermannin nimen alle.

Juusolla oli viime vuonna hirvittävää epäonnea NUTS-kiertueella. Miten paljon ne pyöri talven aikana lenkeillä päässä ja janosit niille Kuusamosta hyvitystä?

Juuso: Viime vuoden kisoissa oli tosiaan mukana paljon epäonnea mutta en ollut myöskään valmis fyysisesti enkä varsinkaan henkisesti näihin koitoksiin. Karhunkierroksella pyöräytin nilkan ikävästi noin 100km kohdalla, jonka seurauksena keskeytin. Pallaksella vatsa oli aivan sekaisin alusta saakka eikä mikään tuntunut imeytyvän. Keskeytin noin 60km jälkeen. Keskeytykset pyöri paljon päässä valmistautuessa tähän kauteen ja nälkä on ollut todella iso. Aion ehdottomasti palata Karhunkierrokselle, on se niin hieno tapahtuma kertakaikkiaan. Todennäköisesti ensi vuonna kisa jää kuitenkin muiden suunnitelmien takia väliin.


Oittaan Ruhtinaskunnan Herttua Valido

Millainen muuten oli ensikosketuksenne ultrajuoksuun ja millainen teidän suhteenne ylipäätään juoksuun oli aiemmin? Mitkä oli teidän ekat ultrajuoksukisat ja miten meni?

Don: Ensikosketus ultrajuoksuun tuli puskista. Olen sellaista ihmissorttia että sitten kuin jotain teen niin sitten sen teen kunnolla. Tykkään asettaa itselleni tavoitteita joita on hankala saavuttaa, monesti jopa mahdotonta saavuttaa. Aikoinaan halusin yliopistoon opiskelemaan linjalle jonne oli erittäin hankala päästä. Luin siten 38 kertaa 500 sivun pääsykoekirjan. Pääsin ekalla sisälle. Sama juttu oli futisjunnuna kun tahtoi huippupelaajaksi, sitä tuli kulutettua paljon aikaa kentällä. Taidot ja erityisesti fysiikka ei kuitenkaan koskaan riittänyt tarvittavan pitkälle eikä kaksi pahaa loukkaantumista lapsena edistänyt asiaa.

Ultrajuoksun osalta eräänä päivänä Esportilla juoksi Jari Tomppo vastaan ja alkoi kertomaan ultrista. Päätin sitten että jonain päivänä tulen juoksemaan yli 200km 24h:ssa ja Spartathlonin vetämään. Kaksi kuukautta siitä kun olin kuullut ultrajuoksuista Tompolta astelin ensimmäistä kertaa kisaan, suoraan Endurance 24h-kilpailuun. Muutaman kuukauden treenailu ei oikein ollut paras mahdollinen valmistautuminen 24h:lle. Pisin lenkki oli ollut maraton edeltävänä kesänä. Selvisin kuitenkin 12h hengissä ja kerrytin sata kilsaa kunnes sammahdin radan sivuun. Siitä sitten into syttyi. Tällä hetkellä Spartathlon on edelleen yksi tavoitteista, mutta ei pelkästään enää läpipääsynä vaan sijoitus- ja aikatavoitteet on myös.

Pelasin jalkapalloa läpi elämän mutta valmennushommat veivät jokunen vuosi sitten mukanaan ja lopetin höntsäämisen. Olin kuitenkin aina silloin tällöin hölkkäillyt futisurankin aikana joten oli normaalia että jatkoin liikuntaa siten hölkkäilyillä futiksen lopetettua. Sitten oltiinkin yhtäkkiä koukussa. Näissä ultrapuuhissa olen vielä nuori ja kehitystä voi tapahtua pitkällekin. Tavoitteet ovat epärealistisen korkealla ja varmasti vaikeita ja jopa mahdottomia saavuttaa, mutta silloin huomaan eniten tekeväni töitä. Ihminenhän on sellainen että kun esim. on hätä kyseessä ja hengenlähtö lähellä niin sitä venyy ties mihin. Samalla tavoin näiden epärealististen tavoitteiden avulla motivoin itseäni treenaamaan enemmän ja paremmin, koska tiedän että muuten en niistä ainakaan selviä. Nyt on oikeastaan vasta noin 1,5 vuotta kunnon treeniä kasassa joten kiire ei kuitenkaan vielä ole tavoitteiden suhteen. Ultrailu-ura on lähtenyt käyntiin ennakoitua paremmin. Viimeisissä neljässä kisassa olen päässyt podiumille ja lähiajan tavoitteena on jatkaa edelleen podium-sakissa. Pallaksella tulee tekemään tiukkaa.

Juuso: Aloitin juoksun hieman vahingossa, sekä hieman kaverien innoittamana kun olin Thaimaassa loppuvuonna 2014. En ollut futisuran lopetettuani tehnyt juurikaan minkäänlaista treeniä yli vuoteen joten säännöllisen urheilemisen aloittaminen tuntui hyvältä. Aloitin muutamalla tunnin juoksulenkillä ja parilla kävelylenkillä viikossa, josta määrät ovat nousseet säännölliseen tahtiin aina tähän päivään saakka. Ensimmäisen maratonin juoksin reilun puolen vuoden treenillä Hämeenlinnassa aikaan 2:56 ja siitä neljän viikon päästä juoksin ensimmäisen ultrajuoksukilpailun 100km Masokistin Unelmassa aikaan 8:22.

Teidän taustalta löytyy paljon yhdistäviä tekijöitä joista yksi on tosiaan futis jonka mainitsittekin jo. Juuso pelasi liigaa FC Hongassa ja Don toimii nykyään Hongassa juniorivalmentajana. Honkalan Noora on myös entinen jalkapalloilija ja esimerkiksi Savon polkukeisari Ville Tuure on kovan luokan futisfanaatikko, hänhän selvitti viime kaudella ainoana ns. Ultra Trail Grand Slamin (Karhunkierros 160km,  Pallas 134km, Vaarojen maraton 131km, Multamäki 100km).  Onko se vain sattumaa?

Don: Jalkapalloilijat varsinkin voivat olla erinomaisia ultrailijoita uransa jälkeen. Lajissahan toimitaan jaloilla ja harjoitukset kestää keskimäärin muutaman tunnin verran. Pohjat siis futarilla on hyvät jos ultrailuja haluaa aloitella, kun harjoitustaustoissa on jo pidempikestoista harjoittelua ja isompia harjoitusmääriä. Kun puhutaan vielä huippufutareista, niin veikkaan että esim. Juusolla on varmasti alla monia kesäpäiviä joina on vietetty pallon kanssa ja jaloilteen kentillä työpäivän mittaisia aikoja. Siitä on aika helppo sitten harpata kolmen tai neljän tunnin kevyeen ultraharkkaan kun parikymmentä vuotta on ensin tahkonnut kymmeniä tuhansia tuntia kentillä pallon kanssa.

Juuso: Juoksu on myös äärimmäisen yksinkertainen laji. Et tarvitse käytännössä muuta kuin jotkut kengät ja voit juosta missä vain, milloin vain. Vaikka tykkään olla osa joukkuetta ja joukkuelajit ovat myös lähellä sydäntä, olen aina tykännyt treenata paljon yksin ja tehdä asiat oman mielen ja tuntemusten mukaan. Siirryttyäni juoksun pariin on ollut mielettömän hienoa, kun on ollut vapaus tehdä aivan kaikki juuri niin kuin haluaa. Voi treenata juuri silloin ja juuri siellä kun itse haluaa. Se on tuonut lisää onnellisuutta ja vallan tunnetta omaan elämään.


Jalkapallohan on peli joka on aina kiehtonut filosofeja ja taiteilijoita ja ultrajuoksu vetää puoleensa vankkumattomia oman tiensä kulkijoita. Ehkä olette tietyllä tapaa nykyajan löytöretkeilijöitä jotka etsii lähipoluiltakin luontoyhteyttä ja syvempiä tasoja omasta itsestä ja olemisesta?  Kyse ei ole "vain" urheilusta ja kilpailemisesta?

Don: Ei tämä harrastus ole pelkästään urheilua ja kilpailua. Kyllä tästä täytyy nauttia ja mikään ei olekaan nautinnollisempaa kuin kauniina kesäaamuna päästä metsään rauhassa yksinään hölkkäämään. Lenkkeilyt johtivat muuttoon Nuuksion laidalle, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti syvälle metsään. Olen oppinut nauttimaan viimeisten vuosien aikana erittäin paljon luonnosta, metsästä ja "metsän hengestä". On upeaa seurata luonnossa kuinka kevät vaihtuu kesäksi tai talvi kevääksi. Aloin myös jopa hieman erakoitumaan viimeisen vuoden aikana, kun huomasin saavani enemmän nautintoa ollessani yksin metsässä kuin esimerkiksi viikonloppuisin kaupunkien kuppiloissa. Jotenkin siellä metsässä mieli rauhoittuu ja lakkaa ajattelemasta.

Tykkään enemmän juosta yksin kuin ryhmässä. Tosin silloin tällöin on mukava käydä tuttujen tai tuntemattomienkin kanssa hölkällä. Näiden lisäksi hölkässä on vapaus valita koska harjoittelee, missä harjoittelee ja miten harjoittelee. Tuloksistakin voi syyttää vain itseään. Siitä pidän.

Juuso: Itsellä nimenomaan se luontoyhteys on se joka tämän lajin pariin vetää. Mikä sen parempaa kuin kauniissa ja rauhallisessa luonnossa liikkuminen yksin tai ryhmässä. Pääasiassa tässä lajissa kuitenkin kilpaillaan omaa itseä vastaan, kokeillaan niitä omia rajoja ja lähdetään ylittämään itseä. Myös se yhteisöllisyys ja todellinen urheiluhenkisyys tulee tässä lajissa esille jatkuvasti. Lajin harrastajat ovat aidosti iloisia muiden onnistumisista ja pettymysten keskellä tukea saa aivan varmasti. Se on iso syy, miksi tähän lajiin rakastuin.

Mulle tulee Juuson tarinasta mieleen Mikko Salo joka oli lupaava liigafutaaja mutta hänkin lopetti varhaisessa vaiheessa ja päätyi lopulta crossfitin maailmanmestariksi. Mikko koki että vaatimustaso joukkuelajin harjoituksissa on liian matala ja toisaalta hän myönsi ettei voisi koskaan tulla lajissa riittävän hyväksi. Juuson kanssa samaa ikäluokkaa oleva Johannes Westö teki oman ratkaisunsa ja myös lopetti todella nuorena liigapelurina kun oli juuri lyömässä itseään läpi huipulla.  Millainen suhde teillä on futikseen nykyään?


Don: Tällä hetkellä on kaksi minää. On futisminä ja on hölkkäminä. Normaalisti iltapäivät ja illat, joskus aamut ja päivät, ja välillä osan yöstäkin vietän kentän laidalla harjoituksia vetämässä tai jotain futikseen liittyvää tehden. Ennen harjoituksia tai harjoitusten jälkeen, joskus niiden välissäkin, vaihdan hölkkäminän päälle ja silloin lakkaan ajattelemasta futista. Nautin jalkapallosta erittäin paljon ja tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa että voin tällä hetkellä tehdä sitä päätoimisesti. Tässä työssä suhde lajiin tulee olla samanlainen kuin hölkkäilyssäkin, jos haluaa huipulle tai hoitaa asiansa kiitettävästi. Tästä täytyy tykätä ja tehdä hommia sen eteen. Käytännössä teen siis päivittäin töitä futiksen parissa ja päivittäin myös hölkkään.

Huhtikuu oli varsin mielenkiintoinen kuukausi kun ei ollut yhtään kokonaista vapaapäivää jalkapallosta (eli töistä) eikä tainnut olla myöskään lenkkeilyistäkään. En erota viikonloppua arkipäivistä mitenkään ja se tuntuu erinomaiselta. Maanantai on ihan yhtä hyvä päivä kuin lauantai. Kumpanakin päivänä teen töitä ja hölkkään. Paljosta on päässyt luopumaan ja luopuminen on vain tuonut helpotusta elämään. Yksinkertainen elämä on mukavaa. Viimeisenä vuotena alkoi käydä mielessä että on mahdotonta löytää samanhenkistä kumppania, mutta jostain puskasta sekin sitten löytyi.

Juuso: Nykyään futista ei tule juurikaan seurattua. Hyvin harvoin tulee myöskään käytyä enää pelaamassa, vaikka sitä kevyttä höntsäilyä huomaa välillä kaipaavansa. Ei futista tullut seurattua paljon silloinkaan kun itse pelasin mutta arvokisat olen aina katsonut ja ne kiinnostaa yhä. Toivottavasti Suomi saadaan kisoihin lähitulevaisuudessa!

Juuso pitää suosittua videoblogia ja siellä on päästy kuulemaan paljon ajatuksiasi ruuasta ja veganismistasi. Ravinto on kaikessa harjoittelussa avainasemassa mutta kun juostaan todella suuria määriä, sen merkitys vain kasvaa.  Entäs Don, oon käsittänyt että sinäkin syöt pääasiassa kasvispohjaisesti? Millaisin ajatuksin täytätte omaa korianne ruokakaupassa?

Don: Lihaa en ole kahteen vuoteen syönyt. Tuntuu että palautuu paremmin ja kykenee reenata paremmin lihattomalla linjalla. Suklaita ja juustoja syön mutta muuten sitten eläinkunnan tuotteita ei tule muuten enää syötyä. Se on ollut myös eettinen valinta.

Juuso: Olen ollut nyt nelisen vuotta täysin vegaanina. Vegeily lähti liikenteeseen terveyssyistä mutta nopeasti kuvioon tuli mukaan myös eettiset ja ympäristölliset seikat. Nykyään jälkimmäiset ovat tärkeämmässä asemassa ruokavalintoja tehdessä, mutta pyrin myös syömään asioita jotka saa kehon ja mielen voimaan hyvin.

Mitkä on teidän suurimpia unelmianne juoksun suhteen? Entä lähiaikojen unelmat eli loppuvuoden kisat ja tavoitteet niihin?

Don: Nyt pitäisi saada jalat kuntoon ja päästä Pallakselle haastamaan kärkeä. Jokaiseen kisaan lähden tavoittelemaan voittoa. Sitten on tänä vuonna vielä NCT70 ja Vaarojen Maraton. Ensi vuonna sitten helmikuussa TGC125.. Laitan varmaan myös Spartathlon-haun jälleen jos arpa innostaisi. Jossain vaiheessa olisi kiva sileällä kokeilla menisikö satanen jo alle kasin.

Juuso: Mulla on tänä vuonna tavoitteena saada onnistunut kokonaisuus UTTF:llä, eli kaikissa kisoissa maaliin ilman isompia ongelmia. Sitä kautta varmasti tuloksetkin on hyviä. Lisäksi syyskuussa Nuuksio Classic 70km, joka järjestetään ensimmäistä kertaa. Siellä myös onnistunut oma hyvä juoksu tavoitteena. Ensi vuodelle päätavoitteina kahdet ultrajuoksun arvokisat, Trail MM-kisat toukokuussa ja 100km MM-kisat syyskuussa.


Kiitos valtavasti jätkät! Toivottavasti lukijat tietää nyt hieman paremmin keitä olette ja millaisella draivilla Suomen ultraajien kärkeen olette itsenne todella lyhyessä ajassa raivanneet. Kevyitä kilometrejä!

Juuson elämää voi seurata youtubessa osoitteessa https://www.youtube.com/user/juusosimpanen ja instagramissa osoitteessa https://www.instagram.com/juusosimpanen/ .

Don kirjoittaa blogia osoitteessa https://donvalido.wordpress.com/ ja hänen instagram-tilinsä löytyy osoitteesta https://www.instagram.com/donvalido/ .

On/off-liikkujan kevät vaihtuu kesäksi.

Hyvin vaihteleva toukokuu takana. Kuukausi alkoi viikon harjoitustauolla ja loppui kovaan putkeen, kahdeksan päivää ja kahdeksan harjoitusta. Sitäkin edelsi paria punttitreeniä lukuunottamatta piiiitkä juoksuton jakso. Avaan vähän.

Ensin oli siis kymmenen päivän totaalinen juoksutauko joka loppui kuin seinään viime viikolla: lauantain Turun Suomi100-hölkän sijaan päädyttiinkin perjantai-iltana Raumalle. Olin ensin menossa sinne yksin mutta lopulta autoni oli täynnä vanhoja ja uusia hölkkäkavereita. Raumalla oli startti klo 20 kesäillan kirmaukselle, 4.7 kilometriä todella rankkoja nousuja sisältävällä kuntoradalla pienen järven ympäri. Just sitä mitä kaipaa pitkän lepokooman päälle..

Sydän meinas purskahtaa ulos rinnasta mutta pääsin maaliin. Aika vähän päälle 23 minuuttia. Ihan vertailukelpoinen tammikuun totaalisen tasaiseen maantievitoseen joka oli 23.45. Aivan tapponousuja oli ainakin neljä. Mun autoposse putsas aika tehokkaasti pokaalit himaan joten olin vähän kuin voittaja itsekin!!

Pitkää lenkkiä kroppa kuitenkin kaipasi ja päätettiin kotimatkalla kaverin kanssa juosta sellainen suunnitellusti lauantaiaamupäivänä, ei tosin Turussa vaan kotimaisemissa. Ensin mietittiin tasaista ja rauhallista höntsää merellisissä maisemissa mutta jostain putkahti kuningasajatus että tuutataan Porinmetsän kuuluisalla kuntovitosella useampi rundi. Se on todella mäkinen reitti, jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Rauman reissusta kun oli päässyt kotiin, nopeasti iltapalaa -> sänkyyn -> aamupalaa ja klo 10 startattiin matkaan. Neljä kertaa noin vitosen kierros, kokonaismatka 21 kilometriä. Aikaa kului 2:05. Tämä lenkki nosti todella paljon itseluottamusta. Olemattomalla harjoittelulla olen kohtuullisessa rauhallisen hölkän kunnossa. Vasta vikalla kierroksella alkoi tuntua, kolme ekaa oli tosi iisejä vaikka profiili on erittäin rankka.

Sunnuntaina jalat olikin todella uupuneet mutta kun aikaa kerrankin oli niin ei muuta kuin tossua jalkaan ja metsään. Juoksin kevyesti polkukutosen mutta sykkeet oli aivan tapissa. Kroppa ei ollut palautunut ollenkaan. Maanantaina juoksin kolmosen, samoin tiistaina. Jalat olivat aivan kuolleet.



Keskiviikkona vedin punttitreenin ja eilen käytiin tsekkaamassa Lattomeren ultraintervallin reitti. 13 kilometrin kierros kertaalleen, mietittiin tarvittavat reittimerkinnät. Pitää viikonloppuna nikkaroida junnun kanssa nuolia reitin varrelle.

Tosta tapahtumasta tulee ihan huikea, nyt jo on kasassa parinkymmenen hengen innostunut retkue eritasoisia menijöitä. Mukaan mahtuu vielä pari. Infot täältä ja facebookista "Lattomeren Ultraintervalli 8x13km".

Käyn kohta lounastunnilla päättämässä tämän harjoitusputken kolmen kilsan hölkällä ja sen jälkeen tossut lepäävät. Lähden maanantaina viettämään kesän ekaa lomaviikkoani Vierumäelle jossa valmennan leireileviä junnuja ja viikonlopun olen stadissa festaroimassa. Sunnuntaina vielä futista Tampereella, Suomi-Ukraina Ratinassa. Sen jälkeen kova duuniviikko ja perjantaina töiden jälkeen laittamaan tapahtumapaikkaa kuntoon. Lauantaina, 15 päivän liikuntatauon jälkeen, solmin taas juoksutossut jalkaan ja lähden ultraamaan.

Sellainen olen minä ja sellainen on mun täydellinen kesä.


. 2115 / 5000

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Juokse henkesi edestä - Omaehtoisen elämän mahdollisuudesta.

Tilasin Aku Kopakkalan tuoreimman kirjan heti sen ilmestyessä viime talvena mutta koska tiedätte miten lukemiseni ovat edenneet niin pääsin maaliin vasta nyt. Lukutahtini on nyt onneksi jo jotain ihan muuta kuin aiemmin joten kirja-arvostelujakin on tulossa pitkästä aikaa.

Aku on itselleni tuttu hahmo paitsi ultrajuoksutapahtumien tuloslistoilta niin myös siviiliammattinsa ja siihen liittyvien kirjojensa puolesta. Pimeässä ja synkeässä Suomessa kun ollaan niin ehkäpä jokaisen olisi syytä lukea miehen kirjoittama kirja Masennus jotta ymmärtäisi itseään tai ainakin lähipiiriään paremmin. Saman nimisiä opuksia näyttää ilmestyneen muuten kaksi, en tiedä onko kyseessä sama kirja eri kansilla vai ei, olen itse lukenut vuonna 2009 ilmestyneen version. Erinomainen esitys aiheesta joka tapauksessa.


Juokse henkesi edestä tarjoaa reilut 200 sivua monipuolista asiaa juoksusta. Paino sanalla monipuolista, kavalkaadi on jopa sillisalaattimainen. Tarjolla on kaikkea mahdollista ultrajuoksuraporteista maailman huippujen harjoitusohjelmiin ja tavallisten kuntoilijoiden hölkkävinkeistä erittäin pitkien matkojen juoksemisen historiaan. On aina haastava tilanne kun lähdetään tarjoamaan jokaiselle jotakin mutta sirpaleisuudestaan huolimatta lähes kaikki teksti kirjassa on siitä huolimatta mielenkiintoista ja sujuvaa luettavaa.

Ällistyttävimmät fiilikset tarjosi ultrajuoksun historia, osio tarjoaa toinen toistaan huikeampia tarinoita joista en ollut kuullutkaan. Nykypäivänä on tottunut siihen miten pieni pallomme on, toisella puolella maailmaa tehdystä ennätyksestä tai muusta seikkailusta kuulee välittömästi mutta näiltä juoksutarinoilta kesti jopa satoja vuosia saavuttaa kirjan lukija. Osa niistä on niin harvinaisia etten edes googlailemalla löytänyt tarkempia tietoja. Näitä juoksijamestareita ei wikipediasta löydy.

Vai tiesitkö miten isoille areenoille kuten Madison Square Gardeniin keräännyttiin 1800-luvulla seuraamaan kuuden vuorokauden kaksintaisteluja? Tai miten juostiin kilpaa Euroopan halki tai maailman ympäri? Phileas Fogg sai tottakai seuraajansa - varhaisista ultrajuoksijoista.

Kopakkala kertoo myös japanilaisista munkeista jotka juoksevat 1000 maratonia seitsemän vuoden aikana. Juoksuvarusteisiin kuuluu geelien sijaan hamppuköysi ja kolikko. Köysi siltä varalta jos matkanteko ei enää maita ja kolikko maksuksi tuonelan lautturille. Omanlaisensa tapa harrastaa maratonkeräilyä tämäkin.

Akun omista juoksuista käydään läpi mm. kuuden vuorokauden kisojen raportit. Aikuisen kuntoliikkujan näkökulmasta on huojentavaa tajuta että mies on ollut laiskanpulskea sohvaperuna vielä melko myöhäiselläkin iällä. Koskaan ei siis ole liian myöhäistä hurahtaa ja aloittaa tietään kohti valaistumista - vaikka tämän kirjan harjoitusohjelmien ja vinkkien myötä.

Loppusanoissaan Kopakkala siteeraa Goethea: "Etten vain eläisi elämääni, vaan myös loisin sitä". Junassa voi istua vaunussa matkustajana, veturissa kuskina, lapioida hiiliä koneeseen tai määrittää koko junan kulkusuunnan asettelemalla kiskoja maahan. Ultrajuoksu on yksi tapa yhdistää nämä kaikki ja nauttia elämästä omaehtoisesti


 .
2105/5000.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Hetken hän on itseään kevyempi.

Miksi? Siitä kai kaikessa kirjoittamisessa on kyse. Sen avaamisesta miksi jotain tapahtuu ja millaisia tunteita se jokin herättää. Siihen olen ainakin blogissani itse aina pyrkinyt ja toivottavasti edes hetkittäin päässyt lähemmäs sen jonkin ydintä. 

Eilen löysin tekstin joka vaikutti. Suvi Sinervon Juoksu ääriin avaa juoksemista riipaisevan rehellisesti ja erittäin koskettavalla tavalla. Sellainen teksti koskettaa joka osuu lähelle ja moni Sinervon lauseista osui syvälle.

"Kukaan ei vaatinut minulta mitään, enkä minä vaatinut mitään juoksemiselta."

Mun piti olla huomenna Turussa juoksemassa mutta seurue kuihtui kokoon ja lopulta olin vain minä. Jotta juoksutapahtumaputkeni ei katkeaisi olisin saattanut lähteä yksinkin matkaan mutta onneksi tälle illalle löytyi tapahtuma paljon lähempääkin. 

Tänä viikonloppuna juostaan myös yksi oman juoksukuplani isoimmista tapahtumista. Kuusamossa ovat kaikki: Johanna ,  Timo , Kirsi, Susanna, Juha, Mikael , Onni , Jussi, DonSatu , Juuso ja monen monta muuta. On matkana sitten 31, 53, 80 tai 160 kilometriä tai olette toimitsijoina - toivottavasti kaikki menee hyvin! Juoksen läpi viikonlopun omia polkujani ja olette ajatuksissani. 


"Aiemmin kerroin, että en halunnut juosta aikaa vastaan, vaan halusin juosta jotenkin toisin. Oli tärkeää huomata, kuinka paljon pidin siitä, että juokseminen puhdistaa minut sisältäpäin. Kun juoksen ja toistan liikettä tarpeeksi, hengitykseni avautuu ja raikas ulkoilma menee minussa kaikkialle. Ulkopuoli ja sisäpuoli yhdistyvät."


Juoskaa ääriin. 

.2030 / 5000 

maanantai 22. toukokuuta 2017

Rovaniemi17, Turku100 ja Beibi1000000.

Painonnoston hektisin kisakausi on nyt takana, se huipentui Rovaniemellä viikonloppuna järjestettyihin 17-vuotiaiden SM-kisoihin. Reissusta ollaan jo toivuttu vaikka 11 tunnin bussimatka la-su yönä tuntui melkoiselta koomalta. Väsytti rankan kisapäivän jälkeen todella paljon mutta bussin penkeille oli lähes mahdoton nukahtaa, vaikka miten akrobaattiseen kippuraan pääsinkin niin käytävällä roikkui joko jalat tai pää ja just kun olin nukahtamassa niin joku meni ohi ja osui.

Tärkein juttu eli itse kisa meni todella hyvin, saatiin kisojen nuorimmalla joukkueella kolme SM-mitalia kotiin viemisiksi ja tietysti rutkasti tärkeää kisakokemusta. Se tuli tarpeeseen sekä junnuille että valkulle.


Tältä näyttää painonnostokisan kulisseissa. Yksi on kisalavalla ja muut lämmittelevät, valmentajat hyörivät ja pyörivät ympäriinsä ja mutisevat mielessään laskukaavoja siitä miten monta nostoa tai minuuttia omalla urheilijalla on vielä aikaa lämmitellä ja miten se aika tulisi käyttää jotta lavalle nousee juuri oikeaan tilaan viritetty mieli ja lihaksisto.

Voin olla joukkueestani erittäin ylpeä, kaikki pystyivät antamaan parastaan irti ja joko tekivät uusia ennätyksiä tai ainakin sivusivat niitä. Omasta pärjäämisestäni en osaa sanoa juuta tai jaata, mitään suurempia mokia huoltamisessa ei ainakaan tullut tehtyä.

Heti kun kisa oli ohi aloin jo suunnitella tulevan kesän ja syksyn leirejä ja kisoja. Ja oikeastaan jo vuoden 2018 17-vuotiaiden SM-kisoja jotka me järjestämme. Tänään laitan noiden kisojen tulosrajat salin seinälle ja junnut tietävät heti miten heidän tulee harjoitella ja menestyä jotta näitä elämyksiä pääsee kokemaan myös kotilavalla. Olimme viimeiset viisi vuotta putkeen Suomen paras seura 17-vuotiaiden SM-kisoissa mutta ikävä kyllä pitkä matka ja muutamat poisjäännit jättivät meidät tänä vuonna joukkueena pois kärkipaikoilta. Teen aivan varmasti kaikkeni tulevan vuoden aikana jotta olemme jälleen 2018 ykkösiä tässä ikäluokassa. Mutta sitä ennen onkin jo mm. 20- ja 23-vuotiaiden SM-kisat elokuussa joihin pitää nyt ensin valmistautua :D

On aivan selvää että kun valmennuspuolella ja seuratyössä on kiireitä niin aikaa omille liikunnoille on vähemmän. Vaikka juoksukilometrejä ei kovin paljon toukokuussa olekaan kertynyt niin jonkinlaisessa liikkeessä sitä on silti tullut oltua tavalla tai toisella.

Ens viikonlopulle olin suunnitellut jotain juoksutapahtumaa ja nyt pitäisi tehdä jo varmaan valinta siitä mihin olen reissaamassa. Haarukassa oli mm. Salpausselkä Trail Run ja Kouvolan puolimaraton mutta välimatkaa on aika reilusti enkä ole siinä kunnossa että esimerkiksi puolimaratonin juoksemisessa täysillä olisi mitään järkeä. Tarvitsisin nyt paljon enemmän kevyttehoista mutta pitkäkestoista lenkuraa. Ja siihen tarpeeseen otollisin taitaa olla nyt Suomi100 Turussa. Hurja nimi viittaa enemmänkin juhlavuoteen kuin matkaan, taitaa olla harvassa sadan kilsan taivaltajat tuolla vaikka liikkumismuodon voikin valita vapaavalintaisesti ja edetä vaikka fillaroimalla. Kyseessä ei ole ajanotollinen kilpailu vaan vapaamuotoinen liikuntatapahtuma ja se onkin omaan tilanteeseeni varsin passelia. Voisin juosta kotimaisemissakin 25 kilsaa lauantaina mutta tekisinkö sitä? No vastauksen varmaan arvaa jokainen :D Ja saapahan samalla viidennen juoksutapahtuman plakkariin tältä vuodelta.

Mitenkään edellisiä saavutuksia ja suunnitelmia väheksymättä, katsoin muuten eilen Million Dollar Babyn. Eihän se ollut odottanut digiboksin kovalevyllä kuin vasta reilun vuoden. Hyvä minä.


1925 / 5000