keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Peukaloisen retket.

Näin leutoina kesäiltoina on hyvä ratsastaa, sanoi Ronja. Ja hän ajatteli: Miksi ei metsässä voi aina olla kesä? Ja miksi minä en saa olla iloinen?

Hänhän rakasti metsäänsä ja kaikkea mitä siellä oli. Kaikkia puita, kaikkia pikku järviä ja lampia ja puroja, joiden ohi he ratsastivat, kaikkia sammaleisia kallionnyppylöitä, kaikkia mansikka-aukioita ja mustikkapaikkoja, kaikkia kukkia, kaikkia eläimiä. Miksi sitten olo oli aika ajoin niin surullinen, ja miksi kerran piti tulla talvi?

En ole juurikaan viime aikoina kirjoitellut, enkä myöskään juossut. Viime viikolla jaksoin käydä kerran salilla ja se vei kaikki voimani. Maanantaina taistelin itsestäni irti kilometrin verran hölkkää. Olisi niin kovin helppo jäädä vain peiton alle kun tuntuu ettei missään ole mieltä. Eilen oli kuitenkin pakko lähteä juoksemaan.

Viime kesä oli monilta osin täydellinen. Jokaisella pilvellä on reunuksensa mutta koin asioita ja tunteita joita en tiennyt olevan olemassakaan. Sitten tuli elokuu. Olin löytänyt kesän aikana upeita ystäviä ja heistä jokainen muutti pois. Yksi, kaksi, kolme. Tuli syksy ja vaikka elämä jatkui, kaikki oli myös toisin kuin koskaan ennen.

Tasan vuosi ja kuukausi sitten järjestin yhteislenkin. Eräästä osallistuneesta tuli säännöllinen lenkkikaveri, juoksimme yhdessä lähes viikoittain läpi talven ja kevään. Pikkuhiljaa lenkkikaveruudesta syveni ystävyys. Tänä kesänä emme ehtineet kertaakaan yhdessä lenkille mutta ajattelin että kohta tulisi taas syksy ja aamuiset yhteislenkit. Viikonloppuna sain tietää että hän sai unelmatyöpaikkansa ja muuttaisi elokuussa pois.

Joskus on niin kovin kivuliasta tuntea niin paljon.

Katselimme maanantai-iltana merta ja hän sanoi että huomenna kuudelta hän odottaisi minua paikassa josta lähdimme aina yhteisille lenkeille. Saapuisin tai en, hän odottaisi.

Hän tiesi etten jaksaisi lähteä lenkille ja minä tiesin myös. Mutta me molemmat tiesimme että kaikesta huolimatta lähtisin.

Juoksimme lenkin jollaisesta olin aina haaveillut mutta joka oli aina jäänyt tekemättä. Reittien ulkopuolella, polulta toisella harhautuen, jyrkkiä ylämäkiä, korkealle kohoavan heinikon läpi, nokkosten poltellessa paljaita sääriä ja uusien polkujen, tuntemattomien ja aiemmin kulkemattomien reittien halkoessa niin kovin tuttua metsää. Näin sen pitikin loppua.

Kiitos kaikesta, ystävä, ja onnea uusille poluille.

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki, ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu.

Ja he tulevat luolaansa, kotiinsa erämaassa. Ja kaikki on niin kuin ennenkin, tuttua ja turvallista, joki tuolla alhaalla, metsä aamunkoitteessa, kaikki on ennallaan.

Kevät on uusi, mutta kaltaisensa.

- Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. - Nyt tulee minun keväthuutoni!

Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuului kauas metsään.

Astrid Lindgren - Ronja, ryövärintytär

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Viikot juoksee.

Sinne meni taasen kolme viikkoa. Sen verran on kulunut edellisestä kirjoituksesta, enpä ole parin kesälomaviikon aikana tietokoneeseen koskenutkaan. Nyt olen taas vuorostaan pari viikkoa toimistolla ja näppäimistöä on pakkokin näpytellä.

Viimeisen kolmen viikon aikana olen nähnyt paljon kavereita, ollut paljon ulkona, käynyt erilaisissa taidehässäköissä ja jonkun verran juossutkin. Sellaista elämää kuin kesällä pitääkin viettää siis. Ilmat ovat olleet sen verran viileitä ja epävakaita että uiminen on jäänyt väliin, viime sunnuntaina pääsin sentään jo kahlaamaan järveen. Ehkä elo-syyskuu on viikkokausia kestäviä helteitä täynnä ja uin joka aamu joessa, päivällä järvessä ja illalla meressä. Passais.

Juoksemassa olen käynyt pari-kolme kertaa viikossa ja viimeisen kahden viikon aikana mittariin on tullut 46 kilsaa. Ihan ok määrä tällä hetkellä. Viime lauantaina oli myös tämän vuoden 7. lappujuoksuni kun kävin kellottamassa juoksuposseni kanssa Jazz-hölkässä 7.7 kilometrin matkan aikaan 37.30. Lähdin tosi rauhallisesti liikkeelle ja monta kilsaa meni lähes pk-sykkeillä, keli vain oli niin kuuma ja aurinkoinen että raskaalta tuntui niissä kohdissa joissa ei ollut varjoa. Tavoitteena oli saada eheä suoritus joka ei hiipuisi ja sen sain, tasaisen reipasta vauhtia ja revittelyä vasta loppukirissä. Oli kiva juosta lappu rinnassa reittejä joita olen juossut satoja kertoja! Todellinen kotikisa.


Tosta taulukosta näkyy juostut kilsani viikoittain. Aika paljon ihan pyöreän nollan tai vaikka yhden (1) kilometrin viikkoja. Piikkeinä huhtikuun pitkä polkulenkki ja Lahden pääsiäisultra sekä Lattomeren ultraintervalli. Jos joskus vielä kokisin juoksuvuoden jossa heikoimmat viikot on tuolla 20 kilsan paikkeilla ja säännölliset piikit 50-100 kilometrin välissä niin oisin varmasti hyvässä iskussa.

Painonnostotankoon en ole tarttunut kolmeen viikkoon mutta tänään ajattelin korjata asian. Syksy ja päivittäiset valmentajan hommat lähestyy ja olishan se ihan kiva pitää edes jonkinlainen omakohtainen tuntuma lajiin. Tällä viikolla onkin jo tullut useampi kysely syksyn punttikouluista, vaikka itse olenkin vielä pitkään totaalisessa kesämoodissa niin siistiä että väki on jo nyt innolla merkkailemassa kalentereihinsa sitä koska pääsee oppimaan lihashuollon kuningaslajia!


2600 / 5000

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Matkalla.

Oletko koskaan lähtenyt matkalle tietämättä minne olet menossa? Pakannut tavarasi ja lähtenyt tietämättä koska tai edes minne saavut? Oletko kokenut vapautta reiteistä ja suunnitelmista, ainoina rajoitteina itä, länsi, pohjoinen ja etelä väli-ilmansuuntineen? Puolitoista viikkoa sitten minäkin olisin sanonut "en ole". Nyt voin sanoa tietäväni millaista on oikeasti olla reissussa niin että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Tein kuten Nuuskamuikkunen syksyllä ja ensiksi suuntasin kohti etelää.



Hautvuori, Laitila

Vihreän vehreä linnake keskellä ei mitään. Loputtomiin luolia, rotkoja, kiipeiltävää ja tutkittavaa. Tuntuu kuin olisin ainoa ihminen maailmassa, täysin yksin luonnon ihmeiden äärellä kunnes näen linnakkeen toisella puolella keski-ikäisen pariskunnan kävelemässä. Suuntaan kulkuni heidän peräänsä mutta en näe heitä uudestaan. Aavemainen tunnelma, aivan kuin geologinen ihme olisi imaissut heidät sisäänsä. Seison muurahaisia kuhisevan kallion päällä, syön sipsejä ja juon kokista. Ultraintervallin huoltopöydän jämät muodostaisivat matkani perustarpeiston


Kallavuoren rotkot, Mynämäki

Pari tuntia myöhemmin löysin itseni Mynämäeltä, hieman vähemmän ei-keskeltä-mitään. Ajo-ohjeiden perusteella en ensin meinannut löytää mitään kummempaa, sitten bongasin toiselta puolelta tietä jonkinnäköistä kalliomuodostumaa ja lopulta vielä sieltä toiseltakin puolelta tietä ilmeisesti ne varsinaiset Kallavuoren rotkot. Ihan varma en voi olla mutta ilma oli kaunis ja maisemat vaikuttavia joten mitäpä pienistä. 
Härmälän rotko, Masku

Seuraavaksi jatkoin matkaa Turkuun, noukin pari kaveria kyytiin ja suuntasimme kauniin kesäillan viimeiselle ajelulle. Härmälän rotko on vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Turun keskustasta mutta silti ilmeisen moni paikallinen on siitä täysin tietämätön. Käsittämätöntä. Perillä meitä odotti kenties Varsinais-Suomen komeimmat näköalat. Tämä vetää vertoja jopa Kolin kansallismaisemalle, totesi Lieksasta kotoisin oleva kaverini.


Paikalla on hyvät opasteet mutta tämänkin kohteen voi toki kiertää monella tavalla. Meidän leuat jatkuvasti auki loksauttava kierroksemme alkoi opastauluilta ja jatkui tikkaita pitkin suoraan massiivisen järkäleen sisuksiin ja lopulta sen päälle. Kallion takaa löytyy helpompia patikointivaihtoehtoja huipulle, suoraan edestä pääsee vain boulderoimalla.

Kuus kautta viis.

 
Varesjoenkuru, Salo 
 
Lähdin seuraavana aamuna kohti nousevaa aurinkoa, itää. Salo on paitsi kaunis järvenrantakaupunki Pohjois-Italiassa niin myös Turun työmatkalähtiö, laaja alue jossa ei kai ole juuri mitään. Päädyin kuitenkin tänne, kurun pohjalle ja sen reunoja kierteleville poluille. Näin valtavan muurahaiskeon. Ja jatkoin matkaa, kuten Salossa kai on tapana.

Le Noux - Nuuksion kansallispuisto 
 
Olen ajanut autolla kymmeniä tai ehkä jopa satoja kertoja Luukin ulkoilualueiden ohi. En ole koskaan käynyt siellä. Olen kuullut kymmeniä tai satoja tarinoita Nuuksiosta. En ollut koskaan käynyt myöskään siellä. Kun on matkalla joka voi viedä minne tahansa,  kaikki tiet vievät Nuuksioon. Se sijaitsee Espoossa joka on Helsingille sama kuin Salo Turulle.

Jantso Jokelin kirjoittaa esseekokoelmassaan "Matkaopas ei-minnekään" miten navigaattorit ja gps-paikantimet ovat vieneet meiltä harhailun ja eksymisen tuoman uuden löytämisen riemun. Tämä ei aivan päde jos autossa on 15 vuotta vanha navigaattori, silloin jokainen uusi liittymä ja moottoritien pätkä on kuin yllättäen eteen pomppaava seikkailu. Nuuksiossakin päädyin olemaan iloinen siitä että oli sateinen tiistai eikä ulkoilijoita ollut juurikaan liikkeellä. Puolustuksekseni totean kuitenkin että en nähnyt ajoneuvot kieltävää liikennemerkkiä.

Kaksi päivää 65 kilometrin ultrailun jälkeen jalat eivät oikein olleet retkeilykunnossa joten kuljin vain parin kilometrin mittaisen Nahkiaispolun joka lähti Haukkalammelta. Mahtava oli sekin! Ja miten olisikaan tehnyt mieleni juosta niitä polkuja... otinkin pari juoksuaskelta. Täydellistä! Siltoja, rappusia, pitkospuita. Täydellistä polkujuoksumaastoa silmänkantamattomiin.

Ymmärsin heti miksi Don muutti Nuuksion laidalle. Tänne minäkin vielä palaisin.

 
Rakokallio, Mikkeli
 
Seuraavaksi suuntasin vieläkin syvemmälle kohti myyttistä itää. Päivät olivat todella sateisia, usein vain istuin autossa ja lueskelin kirjoja. Kuitenkin aina kun lähdin maastoon, sade taukosi ja aurinko alkoi paistaa. 

Upeita polkujuoksumaastoja oli täälläkin, Mikkelin Anttolassa Sydänmaan retkeilyreitillä. En kulkenut reittiä kokonaan, vain ampumaradalta rotkolle ja takaisin. Todella kauniita maisemia, upeaa luontoa ja vaihtelevaa maastoa. Rotkolla on laavu ja reitti on merkitty hyvin. Ampumaradalla opasteita ei ole mutta reitille pääsee sen taaimmaisesta nurkasta, räiskimiskopin takaa.


Matkani jatkui vielä erilaisiin kohteisiin, Lappeenrannan urheilutalon painonnostotreeneistä Myllykoskelle ja Saviniemen futispyhättöön ja juoksuhiekasta kotieläinpihalle.

Niin, ihan täysin vapaana kaikesta ilman minkäänlaista päämäärää ei mikään matka voi koskaan alkaa, vähintään suunta pitää aina valita. Minulla oli matkassani mukana Suomen rotkot-kirja sekä mielessäni juoksuhiekkaa, paikkoja jotka vetävät aina kaikesta huolimatta puoleensa ja joita en vain voi vastustaa.


.2295/5000

torstai 22. kesäkuuta 2017

Lattomeren Ultraintervalli 2017 - Yhdessä!

Lattomeren Ultraintervalli ja sitä seurannut kesälomareissu ovat takanapäin ja vihdoin ehdin istua hetkeksi aloilleni kirjoittamaan siitä miten ainutlaatuisen viikonlopun saimme kokea 17. - 18. kesäkuuta Toiveen majalla.

Ihan ensiksi pitää todeta että vaikka olin kolmas jäsen tapahtuman järjestäneestä tiimistä niin lopulta ehdin osallistua järjestelyihin todella vähän. Hatunnosto siis Jounille ja Annikalle jotka hoitivat käytännön järjestelyitä sillä aikaa kun itse olin ihan muualla.

4.10.2016 keskellä kirkasta päivää meidän messenger-ryhmässä Jouni kommentoi sitä miten mielenkiintoinen formaatti on Bodominjärven ultraintervalli. Vastasin heti innolla että sellaisenhan voisi järjestää lähiseudulla, eihän me mihinkään Espooseen asti lähdetä ultraamaan. Ja lopulta, reilut kahdeksan kuukautta myöhemmin, tässä sitä sitten oltiin, etusivulla.


Ilmoittautumisia tuli pitkin kevättä ja viimeiset muutaman kierroksen taivaltajat päättivät osallistumisestaan vasta kisa-aamuna. Lopulta reitille, 13 kilometrin kierrokselle, lähti noin 20 eri tasoista juoksijaa. Eräs oli juossut aiemmin pisimmillään 16 kilometriä, toinen 25 kilometriä. Mukana oli kuitenkin myös kokeneita ultrajuoksijoita. Spektri oli siis todella kattava! Yhteisömme vahvuudesta kertoo se että niin uudet kuin vanhatkin tutut, keltanokat ja konkarit olivat osallistujina samalla viivalla ja yhtä suurta perhettä.

Myös tapahtuman järjestäjien ja osallistujien raja hälveni kun huoltoa rakennettiin nyyttäriperiaatteella. Joku toi mukanaan kertakäyttöastioita, yksi hankki sponsorin ja 18 kiloa banaania. Eräs kävi poistamassa reittimerkit kisan jälkeisenä päivänä. Ja toki myös me kaikki kolme virallista järjestäjää osallistuimme ja juoksimme ultraintervallia.

Hetki ennen ekaa starttia klo 9, takana 0 kilometriä

Päivästä oli tulossa lämmin, suorastaan kuuma. Osalle se selvästi sopi mutta ainakin itseäni pelotti jo valmiiksi. En ole hellejuoksija. Onneksi lähtöjen välissä olisi 1-1.5 tuntia aikaa juoda kunnolla.

Reitti oli hyvin tasainen ja jaoin sen mielessäni neljään osaan. Ensin oli tylsin, noin 4 kilometriä pitkä soratieosuus. Sitten lasketeltiin toisella osuudella kohti puoliväliä ja maitolaituria jossa oli huoltopiste vesikanistereineen. Kolmannella osuudella tehtiin "silmukka" ja palattiin uudestaan maitolaiturin läheisyydestä neljännelle ja viimeiselle osuudelle. Se alkoi piiitkällä, tasan kilometrin pituidella peltosuoralla jonka jälkeen olikin enää pätkä soratietä, asvalttitien pätkä ja paluu hakkeella päällystettyä metsäpolkua majalle.

Testilenkillä kuukausi sitten kierros tuntui hirveän pitkältä ja sitähän se oli. 13 kilometriä on pitkä matka tällaiselle joka juoksee 3-4 kilometrin hölkkälenkkejä :D

Oltiin ehdotettu että lähdettäisiin liikkeelle kahtena ryhmänä, Jouni ja Annika vetäisivät noin 6.30 min/km porukkaa ja minä noin 7.00min/km porukkaa, näin kaikki oppisivat reitin ja voisimme varmistaa ettei reittimerkkejä olisi kadonnut. Oltiin jo viikkokausia kaikissa mahdollisissa keskusteluissa tuotu esiin miten maltilla pitää aloittaa.. No, reitille lähdettiin alle kutosen keskarilla ja mun vetämä hitaampikin ryhmä noin 6.30 min/km vauhdilla. Lopulta kuitenkin järki voitti ja alettiin höllätä ja päästiin todella hyvin tavoiteaikoihin.

Ekaan kierrokseen käytin suunnitellusti 1:31 (7:00min/km) ja taukoa oli puolitoista tuntia. Miten pitkältä ajalta se tuntuikaan! Majalla ehti tehdä vaikka mitä ja silti tuntui että seuraavaan starttiin on ikuisuus.

Tokan startin hölköttelin ryhmän hännillä mahdollisimman hitaasti, tarkoituksena ei ollut edetä nopeasti vaan mahdollisimman pitkään, mahdollisimman monta lähtöä. Toka kierros 1:36 (7:23min/km).

Lähtö klo 15, takana 26 kilometriä
Kolmas kierros oli sillä tavoin merkittävä että jouduin jättämään noin 35 kilometrin kohdalla Eliaksen jonka kanssa oltiin juostu käytännössä koko päivä mutta kaverilla alkoi lonkka kipuilla niin paljon että eteneminen vaihtui kävelyksi. Itselläni paukkuja riitti hyvin, rennosti himmaillen ja taukopaikalla kosolti aikaa viettäen kolmas kierros aikaan 1:38 (7:32 min/km).

Kuitenkin tuntui että joka kierroksen jälkeen tauolla oli todella paljon vähemmän aikaa käytettävänä kuin aiemmin vaikka ero oli vain muutaman minuutin luokkaa. 

Oltiin puhuttu että toka ja kolmas kierros ovat varmasti päivän kuumimmat (klo 12-16.30) mutta..

Lähtö klo 18, takana 39 kilometriä
 ..ihan tolkuttoman kuuma oli edelleen kuuden startissa. Oli huono olo eikä ois yhtään huvittanut lähteä. Join viimeiseen asti kaksin käsin vettä ja jääteetä ja ihan mitä vaan. Aika monelle tämä tulisi olemaan viimeinen kierros, he olivat ilmoittaneet jo ennalta että tavoitteena olisi neljä kierrosta eli 52 kilometriä ja elämän eka ultramatka.

Etenin kilsan ja alkoi pistää rinnan ja kyljen välistä. Otti päähän koko touhu muutenkin. Kunto alkoi loppua. Ihan skeidaa. Olin just lähtenyt uudelle kierrokselle, 12 kilometriä jäljellä! Voisin kääntyä takaisin niin ois vaan kilsa käveltävää.

Sitten keksin jotain ainutlaatuista - itselleni siis, tämähän on oikeasti aika yleinen tapa ultrata - ja aloin vuorotellen kävellä ja juosta. Jokaisen reittimerkin kohdalla eli noin 200-400 metrin välein vaihdoin juoksusta kävelyyn ja toisin päin.

Tulin majalle takas ajassa 1:39 (7:37 min/km). Olin vain minuutin hitaampi kuin edellisellä kierroksella jonka juoksin alusta loppuun vaikka nyt kävelin puolet kierroksesta. Ihan uskomaton fiilis, kuin olisi löytänyt ultrajuoksun graalin maljan.

Takana oli jo 52 kilometriä ja olin tehnyt ennätykseni edettyjen kilometrien suhteen ja olin ekstaasissa. Todennäköisesti saatoin olla jo vähän rasittavakin tuossa kohtaa mutta ois vaan tehnyt mieli heittää yläfemmoja ja laulaa tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä, juostaan hiljempaa, toivon että matka jatkuu jatkuu vaan. Boom! Katosta läpi! Nyt bailataan koko yö läpi Lattomeren.

Lähtö klo 21, takana 52 kilometriä
Oikeasti tiesin jo että matkani oli tulossa päätepisteeseensä. Kuntoni oli loppunut jo aikoja sitten mutta koska energiaa riitti, pystyin jatkamaan juoksun ja kävelyn sekoituksella neljännen kierroksen erinomaisesti. Mikään vippaskonsti ei kuitenkaan toimi silloin kun perusduuni eli harjoittelu on laiminlyöty ja lähdetään perustallaajan fysiikalla leikkimään ultrajuoksijaa.

Koska olin kuitenkin edelleen pöllyssä niin viides startti alkoi hieman eri tavalla kuin aiemmat. Tykitin reitin aloittaneeseen alamäkeen noin 4 min/km keskarilla ja revin muihin pitkän kaulan. Alamäen jälkeen oli parkkipaikka jossa joku porukka tsiigasi suu auki.

Juoksin kovia siivuja ja kävelin vuorotellen noin kilometrin verran tietäen että takaa tullaan. Sykkeet oli korkealla mutta mitä sitten, tiesin että tämä oli joutsenlauluni. Kohta alkaisi yö, paitsi juoksuni osalta niin myös ihan konkreettisesti.

Muut ohittivat ja katosivat samantien näköpiiristä. Kävelin suurimman osan reitistä. Olin saanut tarpeekseni, olin jättänyt jokaiselle soratien suoralle ja hyttysiä kuhisevalle männikölle kaikki veri- ja hikipisarat mitä minussa oli jäljellä.

Olihan ne pitkiä kilsoja enimmäkseen kävellä, yksin, hämärtyvässä ja viilenevässä illassa. Tällaisia kilsoja on tullut jo aika monia viime vuosina taisteltua läpi joten tiesin että kunhan vain pysyn liikkeessä, tämä päättyy ihan hyvin.

Lopulta, 1:50 (8:28min/km) kestäneen kierroksen myötä matkani oli päätepisteessään. Olin edennyt 65 kilometriä ajassa 8 tuntia 16 minuuttia (7:38min/km) ja päivälle oli kertynyt kokonaiskestoa 13 tuntia 50 minuuttia. Mulla oli kaksi tavoitetta, päihittää Lahden pääsiäisultran matka (50km) ja aika (12h 50min). Tein molemmat. Itseltään voi vaatia paljon mutta joku realismi pitää osata säilyttää. Tämä oli täydellinen suoritus multa tällä kunnolla ja vielä noin helteisenä päivänä.

Oli aika siirtyä huoltohommiin ja keskittyä järjestäjän tehtäviin.

Lähtö klo 24, takana 65 kilometriä
Viidennessä startissa oli 9 juoksijaa ja kun minä olin ainoa luuserinössö joka keskeytti niin kuudenteen starttiin keskiyöllä lähti mukaan vielä peräti 8 juoksijaa. Näistä tasan puolet olivat muuten ekaa kertaa ultraamassa! Todella kovaa jengiä, rispekt.

Kävin pesulla, vaihdoin kuivaa vaatetta päälle - ja paljon. Yö toi mukanaan viileyden. Ei tehnyt juurikaan mieli syödä tai juoda mutta lepäily tuntui hyvältä. Halusin ottaa iisisti ja tsillailla. Aina kun näin notskin ritilällä vartioimattoman makkaran, söin sen. Aika monta niitä sit taiskin mennä, olivat jo aika kylmiä aamuyöllä kun notski oli sammunut ennen puoltayötä. Tässä kohtaa mikä tahansa ois maistunut hyvältä.

Kahdeksan lähti matkaan ja kahdeksan pääsi perille. Porukka vetäytyi makuupusseihin ja patjoille lepäämään. Sudenhetki alkoi lähestyä, hetki jolloin todelliset tekijät punnitaan...

Lähtö klo 3, takana 78 kilometriä
Ja niitä todellisia ultrajuoksijoita joilla oli rutkasti kokemusta näistä hetkistä oli kaksi, Petri ja Jaana. Laitoin klo 2.50 herätyskellon soimaan ja kun kömmin pihalle, ei ollut enää muita hereillä. Nappasin tämän kuvan, laitoin ajanottokellon päälle, toivotin hyvää matkaa ja palasin takaisin makuupussiin.

Laitoin kellon soimaan 4.15 koska tiesin että näillä tyypeillä ei kauaa reitillä kulu. Vajaassa puolessatoista tunnissa molemmat olivat jo taas majalla.  Jaanalla ei oikein kuulemma kulkenut kun kolmen viikon takaisesta Kokkolan 24 tunnin kisasta oli palautuminen vielä kesken.. Joopa joo. Kovat on kovia, ei siitä pääse mihinkään.

Takas huilimaan ja kello soimaan 5.50.

Lähtö klo 6, takana 91 kilometriä
Tämä oli tavallaan se hetki jota olin koko ajan odottanut. Kun jäljellä on enää ne jotka saattavat loppuun sen minkä aloittivatkin ja etenevät kaikki kahdeksan kierrosta. Vaikka minua väsytti ja oli melko huono olo, en olisi jättänyt mistään hinnasta tätä starttia tai maaliintuloa väliin. Kun minä olin makuupussissa, nämä hurjapäät juoksivat niitä tolkuttoman pitkiä peltosuoria.

Maalissa, takana 104 kilometriä
En jaksaisi sen kummemmin analysoida omaa etenemistäni reitillä, paljon isompi juttu on se miten pienestä lausahduksesta viestiryhmässä syntyi tee-se-itse-hengessä loistavahenkinen tapahtuma jolle käytännössä jokainen osallistuja toivoi jatkoa ensi kesänä. Vaikka jokainen tapahtuma tarvitsee ihmisiä jotka ottavat virallisen vetovastuun niin ennen kaikkea tällainen tapahtuma vaatii osallistujilta yhteisöllistä otetta jossa ei ensijaisesti lähdetä vaatimaan ja odottamaan muilta valmista vaan lähdetään kukin omista lähtökohdista toimien rakentamaan yhteistä hyvää.

Minulle sana ultra on merkittävä monella tapaa. Se on mentaliteetti, merkki omistautumisesta, palosta, intohimosta, sitoutumisesta ja lojaliteetista. Sitä kaikkea näimme paitsi tapahtuman järjestelyissä mutta myös niissä upeissa suorituksissa joissa monet juoksivat reilusti pidemmälle ja kauemmin kuin koskaan aiemmin. Mieli ja keho pystyy niin paljon suurempaan kuin mihin usein uskommekaan.

Suuri kiitos vielä jokaiselle osallistujalle, te teitte tästä ikimuistoisen viikonlopun! Nähdään taas viimeistään kesällä 2018 ;)

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Lomalta kohti ultraviikonloppua.

Viime viikolla oli eka kesälomaviikkoni ja vietin siitä noin 10 tuntia kotona - yhden yön. Reissasin noin tuhannen kilometrin verran ympäri Suomea ja kuljin mm.


 ...siellä missä asutaan neljä päivää teltoissa ja treenataan kahdesti päivässä


...siellä missä on Suomen parhaat burgerit eli purilaiset eli kuulat


...siellä missä on maailman parhaat festarit


...siellä missä aurinko paistaa


...siellä missä rytmi resonoi läpi kehon


...siellä missä voi tuntea todella elävänsä


...siellä missä voi viettää aamupalapiknikkiä paratiisissa


...siellä missä voi liikkua kovaa vauhtia halki vaihtuvien maisemien ja kuunnella Röyksoppin Coming Homea


Niistä paikoista minun eka kesälomaviikkoni oli tehty. Nyt teen viisi päivää töitä, yritän juosta viikonloppuna mahdollisimman monta 13 kilometrin lenkkiä ja suuntaan kohti toista lomaviikkoa.


Mistä ja millaisia kuvia tulee lomaviikolta numero kaksi, sitä en todellakaan tiedä.




.2155/5000
Sideways-kuvat: Sidewaysin valokuvatiimi

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Haastattelussa polku-ultraajat Simpanen ja Valido.

Lupailin jo vuosia sitten haastatteluja tänne blogiin tuttujen urheilijoiden kanssa. Aikaa on kulunut ja luulitte varmaan että koko homma on unohtunut mutta ehei. Odotin vain oikeaa hetkeä ja oikeita tyyppejä. Se hetki ja ne tyypit on nyt tässä!

Juuso Simpanen ja Don Valido ovat kenties tämän hetken kuumimpia kotimaisia ultra(polku)juoksunimiä ja onkin suuri kunnia saada heidät KKRR:n historian ensimmäiseen haastatteluun.


Ihan alkuun suuret onnittelut molemmille! Juuso voitti NUTS Karhunkierroksen 160 kilometrin kisan ja Don sijoittui flunssaisenakin 80 kilometrin matkalla kolmanneksi. Mikä on fiilis nyt, muutama päivä kisan jälkeen. Joko on palautuminen lähtenyt käyntiin? Jäikö vammoja tai vaivoja kropppaan?

Don: Kisan jälkeen fiilis on yleensä lopun päivää yltiöpositiivinen. Sitten iskeekin juoksun jälkeinen väsymys, johon sisältyy pienehkö masennus. Ihan kuin menisi sumussa. En itse ole normaalisti masennukseen taipuva persoona, joten huomaan selvästi eron mielentilassa kun olen juossut juuri ultran. Tätä vaihetta yleensä kestää jokusen päivän ja oikeastaan sinne saakka kun pääsee uudestaan hieman rääkkäämään itseään. Tänään pääsin fillaroimaan 30 kilometriä ja sain nyt heti virtaa ja pääsin taas kartalle. Kroppa ja mieli alkaa palautumaan.

Tällä hetkellä tilanne on se että oikea jalka alkaa olla hyvin palautunut ja juoksukunnossa, mutta vasemmassa jalassa pohje ja penikat hieman jumissa ja estää vielä hölkän. Normaalisti oikea jalkani on se heikompi jalka, joten tällä kertaa ihan positiivinen juttu että vasen jalka näyttää enemmän kolhiintuneen. Todennäköisesti perjantaina tai torstaina menen kokeilemaan hölkkää. Jos ei onnistu, niin sitten fillaroidaan.

Juuso: Fiilikset on kaksijakoiset tällä hetkellä. Olen erittäin onnellinen, että sain vietyä homman loppuun ja tulin vieläpä ensimmäisenä maaliin. En ikinä unohda sitä uskomatonta fiilistä kun saavuin maalisuoralle pitkän taistelun jälkeen. Kamppailin pitkään vasemman nilkkani kanssa, joka alkoi kipuilemaan jo ennen puolta väliä, se kipeytyi kokoajan enemmän mitä pidemmälle mentiin. Nyt tilanne on se että nilkka on kuin norsulla eikä sillä juosta ainakaan 2-3 viikkoon. Muuten kroppa ja mieli alkaa palautua jälleen normaaliin olotilaan, vaikka ajatukset kyllä pyörii edelleen lähes jatkuvasti viikonlopun tapahtumissa.


 Karhunkierroksen leijonakuningas Simpa

Donin valmistautuminen meni loppumetreillä pieleen sairastelun takia mutta pääsittekö muuten harjoittelemaan suunnitellusti? Millaisia harjoitusviikkoja teitte esimerkiksi viimeisen parin kuukauden ajan?

Don: Pääsin valmistautumaan kisaan noin 1,5 kuukautta myöhässä. Nilkkalukko aiheutti koko joulukuun ja tammikuun ongelmia. Onneksi kävin sitten fyssarilla ja kahden kuukauden vaivat selveni minuutissa. Helmikuun toisesta viikosta lähtien treenasin kisaa varten. Aloitin Kanarialla maltillisella "mäkiharjoittelujaksolla". Siitä sitten Suomessa pyrin tehdä aina kolme n. 140-160km/viikkoa ja yhden kevymmän viikon. Yleensä kevyemmätkin viikot venyivät päälle sadan kilsan. Tärkein treenijakso oli huhtikuussa, jolloin vedin kaikki juoksut lähinnä poluilla (Bodom Trailin reitillä) ja keräsin kolmisen 150km viikkoa. Nuo 150-160km juoksuviikot tuntuvat itselle tällä hetkellä sopivilta. Pystyn näissä määrissä vielä pitämään hyvää vauhtia yllä lenkeillä ja kehittyä. Jos takapakkeja ei tule, niin uskon että vuoden tai kahden sisään pystyn nostamaan harjoitusmääriä. Lisäksi pitäisi hiljalleen totutella jalkoja yhä enemmissä määrin mäkitreeneihin. Kaikki kuitenkin tulee tehdä maltilla tai muuten löytää itsensä pian telakalta.

Mitä sitä odottaa kun helmikuusta saakka pääsee toukokuulle asti täysin terveenä treenaamaan? No tietenkin sitä että 1,5 viikkoa ennen kisaa iski kunnon flunssa kuumeineen. Onnistuin kisaviikolla vielä saamaan jälkitautina kurkunpääntulehduksen, joten pääkisa 160km oli jätettävä väliin. Viimeiset valmistautumiset kisaan menivät siis täysin pyllylleen ja kun 80km viivalla olin, niin en tiennyt ollenkaan missä kunnossa enää olen.

Juuso: Valmistautuminen meni lähes juuri niin kuin halusinkin. Olin tammi- ja helmikuun Thaimaassa treenaamassa kavereiden kanssa ja tuli siellä yksi 50km vuorikisakin juostua helmikuun lopussa. Maaliskuussa tulin takaisin Suomeen, jolloin aloin lisäämään juoksumääriä. Huhtikuu oli kovin treenijakso, jolloin juoksin 230-250km viikkoja. Juoksu oli pääasiassa peruskestävyyttä ja kerran tai kaksi kertaa viikossa vauhtikestävyyttä. Pitkiä lenkkejä tuli tehtyä vähän palautumisen mukaan aina kun siltä tuntuu että se on järkevää tehdä, vähintään kerran viikossa. Valmistautumisjakson pisimmät lenkit olivat 60km, 70km ja 72km, jotka tein kolmena perättäisenä viikkona. Kolme viikkoa ennen kisaa juoksin vielä Bodom Trail 21km kisan, jonka jälkeen aloin jo keventämään harjoittelua ihan reilusti, jotta kroppa ja mieli olisi virkeänä starttiviivalla ja niinhän se olikin.

Don, miten kova paikka oli päättää että skippaat 160 kilometrin matkan startin ja siirrät osallistumisesi seuraavalle päivälle ja puolta lyhyemmälle matkalle?

Don: Oli kyllä kova paikka skipata 160km. Tähtäimessä oli kuitenkin UTTF-kiertäminen tänä vuonna sekä lisäksi kerätä riittävä määrä UTMB-pisteitä. Ensi vuonna ehdottomasti mukana Karhunkierroksella ja todennäköisesti perusmatkalla. Toki nyt kun juoksi 80km niin jäi kaivelemaan ettei alittanut yhdeksää tuntia. Lisäksi reittiennätys on kyllä vuodessa otettavissa kehityksen myötä. Ensi vuonna siis kiinnostaisi kyllä toisaalta lähteä rikkomaan 80km reittiennätystä ja toivottavasti Tero (reittiennätyksen haltija) on mukana tuolloin. Ehkä kuitenkin osallistun 160km:lle, koska olisi kiva yrittää saada nimensä pitkospuuhun Juuson ja Hermannin nimen alle.

Juusolla oli viime vuonna hirvittävää epäonnea NUTS-kiertueella. Miten paljon ne pyöri talven aikana lenkeillä päässä ja janosit niille Kuusamosta hyvitystä?

Juuso: Viime vuoden kisoissa oli tosiaan mukana paljon epäonnea mutta en ollut myöskään valmis fyysisesti enkä varsinkaan henkisesti näihin koitoksiin. Karhunkierroksella pyöräytin nilkan ikävästi noin 100km kohdalla, jonka seurauksena keskeytin. Pallaksella vatsa oli aivan sekaisin alusta saakka eikä mikään tuntunut imeytyvän. Keskeytin noin 60km jälkeen. Keskeytykset pyöri paljon päässä valmistautuessa tähän kauteen ja nälkä on ollut todella iso. Aion ehdottomasti palata Karhunkierrokselle, on se niin hieno tapahtuma kertakaikkiaan. Todennäköisesti ensi vuonna kisa jää kuitenkin muiden suunnitelmien takia väliin.


Oittaan Ruhtinaskunnan Herttua Valido

Millainen muuten oli ensikosketuksenne ultrajuoksuun ja millainen teidän suhteenne ylipäätään juoksuun oli aiemmin? Mitkä oli teidän ekat ultrajuoksukisat ja miten meni?

Don: Ensikosketus ultrajuoksuun tuli puskista. Olen sellaista ihmissorttia että sitten kuin jotain teen niin sitten sen teen kunnolla. Tykkään asettaa itselleni tavoitteita joita on hankala saavuttaa, monesti jopa mahdotonta saavuttaa. Aikoinaan halusin yliopistoon opiskelemaan linjalle jonne oli erittäin hankala päästä. Luin siten 38 kertaa 500 sivun pääsykoekirjan. Pääsin ekalla sisälle. Sama juttu oli futisjunnuna kun tahtoi huippupelaajaksi, sitä tuli kulutettua paljon aikaa kentällä. Taidot ja erityisesti fysiikka ei kuitenkaan koskaan riittänyt tarvittavan pitkälle eikä kaksi pahaa loukkaantumista lapsena edistänyt asiaa.

Ultrajuoksun osalta eräänä päivänä Esportilla juoksi Jari Tomppo vastaan ja alkoi kertomaan ultrista. Päätin sitten että jonain päivänä tulen juoksemaan yli 200km 24h:ssa ja Spartathlonin vetämään. Kaksi kuukautta siitä kun olin kuullut ultrajuoksuista Tompolta astelin ensimmäistä kertaa kisaan, suoraan Endurance 24h-kilpailuun. Muutaman kuukauden treenailu ei oikein ollut paras mahdollinen valmistautuminen 24h:lle. Pisin lenkki oli ollut maraton edeltävänä kesänä. Selvisin kuitenkin 12h hengissä ja kerrytin sata kilsaa kunnes sammahdin radan sivuun. Siitä sitten into syttyi. Tällä hetkellä Spartathlon on edelleen yksi tavoitteista, mutta ei pelkästään enää läpipääsynä vaan sijoitus- ja aikatavoitteet on myös.

Pelasin jalkapalloa läpi elämän mutta valmennushommat veivät jokunen vuosi sitten mukanaan ja lopetin höntsäämisen. Olin kuitenkin aina silloin tällöin hölkkäillyt futisurankin aikana joten oli normaalia että jatkoin liikuntaa siten hölkkäilyillä futiksen lopetettua. Sitten oltiinkin yhtäkkiä koukussa. Näissä ultrapuuhissa olen vielä nuori ja kehitystä voi tapahtua pitkällekin. Tavoitteet ovat epärealistisen korkealla ja varmasti vaikeita ja jopa mahdottomia saavuttaa, mutta silloin huomaan eniten tekeväni töitä. Ihminenhän on sellainen että kun esim. on hätä kyseessä ja hengenlähtö lähellä niin sitä venyy ties mihin. Samalla tavoin näiden epärealististen tavoitteiden avulla motivoin itseäni treenaamaan enemmän ja paremmin, koska tiedän että muuten en niistä ainakaan selviä. Nyt on oikeastaan vasta noin 1,5 vuotta kunnon treeniä kasassa joten kiire ei kuitenkaan vielä ole tavoitteiden suhteen. Ultrailu-ura on lähtenyt käyntiin ennakoitua paremmin. Viimeisissä neljässä kisassa olen päässyt podiumille ja lähiajan tavoitteena on jatkaa edelleen podium-sakissa. Pallaksella tulee tekemään tiukkaa.

Juuso: Aloitin juoksun hieman vahingossa, sekä hieman kaverien innoittamana kun olin Thaimaassa loppuvuonna 2014. En ollut futisuran lopetettuani tehnyt juurikaan minkäänlaista treeniä yli vuoteen joten säännöllisen urheilemisen aloittaminen tuntui hyvältä. Aloitin muutamalla tunnin juoksulenkillä ja parilla kävelylenkillä viikossa, josta määrät ovat nousseet säännölliseen tahtiin aina tähän päivään saakka. Ensimmäisen maratonin juoksin reilun puolen vuoden treenillä Hämeenlinnassa aikaan 2:56 ja siitä neljän viikon päästä juoksin ensimmäisen ultrajuoksukilpailun 100km Masokistin Unelmassa aikaan 8:22.

Teidän taustalta löytyy paljon yhdistäviä tekijöitä joista yksi on tosiaan futis jonka mainitsittekin jo. Juuso pelasi liigaa FC Hongassa ja Don toimii nykyään Hongassa juniorivalmentajana. Honkalan Noora on myös entinen jalkapalloilija ja esimerkiksi Savon polkukeisari Ville Tuure on kovan luokan futisfanaatikko, hänhän selvitti viime kaudella ainoana ns. Ultra Trail Grand Slamin (Karhunkierros 160km,  Pallas 134km, Vaarojen maraton 131km, Multamäki 100km).  Onko se vain sattumaa?

Don: Jalkapalloilijat varsinkin voivat olla erinomaisia ultrailijoita uransa jälkeen. Lajissahan toimitaan jaloilla ja harjoitukset kestää keskimäärin muutaman tunnin verran. Pohjat siis futarilla on hyvät jos ultrailuja haluaa aloitella, kun harjoitustaustoissa on jo pidempikestoista harjoittelua ja isompia harjoitusmääriä. Kun puhutaan vielä huippufutareista, niin veikkaan että esim. Juusolla on varmasti alla monia kesäpäiviä joina on vietetty pallon kanssa ja jaloilteen kentillä työpäivän mittaisia aikoja. Siitä on aika helppo sitten harpata kolmen tai neljän tunnin kevyeen ultraharkkaan kun parikymmentä vuotta on ensin tahkonnut kymmeniä tuhansia tuntia kentillä pallon kanssa.

Juuso: Juoksu on myös äärimmäisen yksinkertainen laji. Et tarvitse käytännössä muuta kuin jotkut kengät ja voit juosta missä vain, milloin vain. Vaikka tykkään olla osa joukkuetta ja joukkuelajit ovat myös lähellä sydäntä, olen aina tykännyt treenata paljon yksin ja tehdä asiat oman mielen ja tuntemusten mukaan. Siirryttyäni juoksun pariin on ollut mielettömän hienoa, kun on ollut vapaus tehdä aivan kaikki juuri niin kuin haluaa. Voi treenata juuri silloin ja juuri siellä kun itse haluaa. Se on tuonut lisää onnellisuutta ja vallan tunnetta omaan elämään.


Jalkapallohan on peli joka on aina kiehtonut filosofeja ja taiteilijoita ja ultrajuoksu vetää puoleensa vankkumattomia oman tiensä kulkijoita. Ehkä olette tietyllä tapaa nykyajan löytöretkeilijöitä jotka etsii lähipoluiltakin luontoyhteyttä ja syvempiä tasoja omasta itsestä ja olemisesta?  Kyse ei ole "vain" urheilusta ja kilpailemisesta?

Don: Ei tämä harrastus ole pelkästään urheilua ja kilpailua. Kyllä tästä täytyy nauttia ja mikään ei olekaan nautinnollisempaa kuin kauniina kesäaamuna päästä metsään rauhassa yksinään hölkkäämään. Lenkkeilyt johtivat muuttoon Nuuksion laidalle, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti syvälle metsään. Olen oppinut nauttimaan viimeisten vuosien aikana erittäin paljon luonnosta, metsästä ja "metsän hengestä". On upeaa seurata luonnossa kuinka kevät vaihtuu kesäksi tai talvi kevääksi. Aloin myös jopa hieman erakoitumaan viimeisen vuoden aikana, kun huomasin saavani enemmän nautintoa ollessani yksin metsässä kuin esimerkiksi viikonloppuisin kaupunkien kuppiloissa. Jotenkin siellä metsässä mieli rauhoittuu ja lakkaa ajattelemasta.

Tykkään enemmän juosta yksin kuin ryhmässä. Tosin silloin tällöin on mukava käydä tuttujen tai tuntemattomienkin kanssa hölkällä. Näiden lisäksi hölkässä on vapaus valita koska harjoittelee, missä harjoittelee ja miten harjoittelee. Tuloksistakin voi syyttää vain itseään. Siitä pidän.

Juuso: Itsellä nimenomaan se luontoyhteys on se joka tämän lajin pariin vetää. Mikä sen parempaa kuin kauniissa ja rauhallisessa luonnossa liikkuminen yksin tai ryhmässä. Pääasiassa tässä lajissa kuitenkin kilpaillaan omaa itseä vastaan, kokeillaan niitä omia rajoja ja lähdetään ylittämään itseä. Myös se yhteisöllisyys ja todellinen urheiluhenkisyys tulee tässä lajissa esille jatkuvasti. Lajin harrastajat ovat aidosti iloisia muiden onnistumisista ja pettymysten keskellä tukea saa aivan varmasti. Se on iso syy, miksi tähän lajiin rakastuin.

Mulle tulee Juuson tarinasta mieleen Mikko Salo joka oli lupaava liigafutaaja mutta hänkin lopetti varhaisessa vaiheessa ja päätyi lopulta crossfitin maailmanmestariksi. Mikko koki että vaatimustaso joukkuelajin harjoituksissa on liian matala ja toisaalta hän myönsi ettei voisi koskaan tulla lajissa riittävän hyväksi. Juuson kanssa samaa ikäluokkaa oleva Johannes Westö teki oman ratkaisunsa ja myös lopetti todella nuorena liigapelurina kun oli juuri lyömässä itseään läpi huipulla.  Millainen suhde teillä on futikseen nykyään?


Don: Tällä hetkellä on kaksi minää. On futisminä ja on hölkkäminä. Normaalisti iltapäivät ja illat, joskus aamut ja päivät, ja välillä osan yöstäkin vietän kentän laidalla harjoituksia vetämässä tai jotain futikseen liittyvää tehden. Ennen harjoituksia tai harjoitusten jälkeen, joskus niiden välissäkin, vaihdan hölkkäminän päälle ja silloin lakkaan ajattelemasta futista. Nautin jalkapallosta erittäin paljon ja tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa että voin tällä hetkellä tehdä sitä päätoimisesti. Tässä työssä suhde lajiin tulee olla samanlainen kuin hölkkäilyssäkin, jos haluaa huipulle tai hoitaa asiansa kiitettävästi. Tästä täytyy tykätä ja tehdä hommia sen eteen. Käytännössä teen siis päivittäin töitä futiksen parissa ja päivittäin myös hölkkään.

Huhtikuu oli varsin mielenkiintoinen kuukausi kun ei ollut yhtään kokonaista vapaapäivää jalkapallosta (eli töistä) eikä tainnut olla myöskään lenkkeilyistäkään. En erota viikonloppua arkipäivistä mitenkään ja se tuntuu erinomaiselta. Maanantai on ihan yhtä hyvä päivä kuin lauantai. Kumpanakin päivänä teen töitä ja hölkkään. Paljosta on päässyt luopumaan ja luopuminen on vain tuonut helpotusta elämään. Yksinkertainen elämä on mukavaa. Viimeisenä vuotena alkoi käydä mielessä että on mahdotonta löytää samanhenkistä kumppania, mutta jostain puskasta sekin sitten löytyi.

Juuso: Nykyään futista ei tule juurikaan seurattua. Hyvin harvoin tulee myöskään käytyä enää pelaamassa, vaikka sitä kevyttä höntsäilyä huomaa välillä kaipaavansa. Ei futista tullut seurattua paljon silloinkaan kun itse pelasin mutta arvokisat olen aina katsonut ja ne kiinnostaa yhä. Toivottavasti Suomi saadaan kisoihin lähitulevaisuudessa!

Juuso pitää suosittua videoblogia ja siellä on päästy kuulemaan paljon ajatuksiasi ruuasta ja veganismistasi. Ravinto on kaikessa harjoittelussa avainasemassa mutta kun juostaan todella suuria määriä, sen merkitys vain kasvaa.  Entäs Don, oon käsittänyt että sinäkin syöt pääasiassa kasvispohjaisesti? Millaisin ajatuksin täytätte omaa korianne ruokakaupassa?

Don: Lihaa en ole kahteen vuoteen syönyt. Tuntuu että palautuu paremmin ja kykenee reenata paremmin lihattomalla linjalla. Suklaita ja juustoja syön mutta muuten sitten eläinkunnan tuotteita ei tule muuten enää syötyä. Se on ollut myös eettinen valinta.

Juuso: Olen ollut nyt nelisen vuotta täysin vegaanina. Vegeily lähti liikenteeseen terveyssyistä mutta nopeasti kuvioon tuli mukaan myös eettiset ja ympäristölliset seikat. Nykyään jälkimmäiset ovat tärkeämmässä asemassa ruokavalintoja tehdessä, mutta pyrin myös syömään asioita jotka saa kehon ja mielen voimaan hyvin.

Mitkä on teidän suurimpia unelmianne juoksun suhteen? Entä lähiaikojen unelmat eli loppuvuoden kisat ja tavoitteet niihin?

Don: Nyt pitäisi saada jalat kuntoon ja päästä Pallakselle haastamaan kärkeä. Jokaiseen kisaan lähden tavoittelemaan voittoa. Sitten on tänä vuonna vielä NCT70 ja Vaarojen Maraton. Ensi vuonna sitten helmikuussa TGC125.. Laitan varmaan myös Spartathlon-haun jälleen jos arpa innostaisi. Jossain vaiheessa olisi kiva sileällä kokeilla menisikö satanen jo alle kasin.

Juuso: Mulla on tänä vuonna tavoitteena saada onnistunut kokonaisuus UTTF:llä, eli kaikissa kisoissa maaliin ilman isompia ongelmia. Sitä kautta varmasti tuloksetkin on hyviä. Lisäksi syyskuussa Nuuksio Classic 70km, joka järjestetään ensimmäistä kertaa. Siellä myös onnistunut oma hyvä juoksu tavoitteena. Ensi vuodelle päätavoitteina kahdet ultrajuoksun arvokisat, Trail MM-kisat toukokuussa ja 100km MM-kisat syyskuussa.


Kiitos valtavasti jätkät! Toivottavasti lukijat tietää nyt hieman paremmin keitä olette ja millaisella draivilla Suomen ultraajien kärkeen olette itsenne todella lyhyessä ajassa raivanneet. Kevyitä kilometrejä!

Juuson elämää voi seurata youtubessa osoitteessa https://www.youtube.com/user/juusosimpanen ja instagramissa osoitteessa https://www.instagram.com/juusosimpanen/ .

Don kirjoittaa blogia osoitteessa https://donvalido.wordpress.com/ ja hänen instagram-tilinsä löytyy osoitteesta https://www.instagram.com/donvalido/ .

On/off-liikkujan kevät vaihtuu kesäksi.

Hyvin vaihteleva toukokuu takana. Kuukausi alkoi viikon harjoitustauolla ja loppui kovaan putkeen, kahdeksan päivää ja kahdeksan harjoitusta. Sitäkin edelsi paria punttitreeniä lukuunottamatta piiiitkä juoksuton jakso. Avaan vähän.

Ensin oli siis kymmenen päivän totaalinen juoksutauko joka loppui kuin seinään viime viikolla: lauantain Turun Suomi100-hölkän sijaan päädyttiinkin perjantai-iltana Raumalle. Olin ensin menossa sinne yksin mutta lopulta autoni oli täynnä vanhoja ja uusia hölkkäkavereita. Raumalla oli startti klo 20 kesäillan kirmaukselle, 4.7 kilometriä todella rankkoja nousuja sisältävällä kuntoradalla pienen järven ympäri. Just sitä mitä kaipaa pitkän lepokooman päälle..

Sydän meinas purskahtaa ulos rinnasta mutta pääsin maaliin. Aika vähän päälle 23 minuuttia. Ihan vertailukelpoinen tammikuun totaalisen tasaiseen maantievitoseen joka oli 23.45. Aivan tapponousuja oli ainakin neljä. Mun autoposse putsas aika tehokkaasti pokaalit himaan joten olin vähän kuin voittaja itsekin!!

Pitkää lenkkiä kroppa kuitenkin kaipasi ja päätettiin kotimatkalla kaverin kanssa juosta sellainen suunnitellusti lauantaiaamupäivänä, ei tosin Turussa vaan kotimaisemissa. Ensin mietittiin tasaista ja rauhallista höntsää merellisissä maisemissa mutta jostain putkahti kuningasajatus että tuutataan Porinmetsän kuuluisalla kuntovitosella useampi rundi. Se on todella mäkinen reitti, jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Rauman reissusta kun oli päässyt kotiin, nopeasti iltapalaa -> sänkyyn -> aamupalaa ja klo 10 startattiin matkaan. Neljä kertaa noin vitosen kierros, kokonaismatka 21 kilometriä. Aikaa kului 2:05. Tämä lenkki nosti todella paljon itseluottamusta. Olemattomalla harjoittelulla olen kohtuullisessa rauhallisen hölkän kunnossa. Vasta vikalla kierroksella alkoi tuntua, kolme ekaa oli tosi iisejä vaikka profiili on erittäin rankka.

Sunnuntaina jalat olikin todella uupuneet mutta kun aikaa kerrankin oli niin ei muuta kuin tossua jalkaan ja metsään. Juoksin kevyesti polkukutosen mutta sykkeet oli aivan tapissa. Kroppa ei ollut palautunut ollenkaan. Maanantaina juoksin kolmosen, samoin tiistaina. Jalat olivat aivan kuolleet.



Keskiviikkona vedin punttitreenin ja eilen käytiin tsekkaamassa Lattomeren ultraintervallin reitti. 13 kilometrin kierros kertaalleen, mietittiin tarvittavat reittimerkinnät. Pitää viikonloppuna nikkaroida junnun kanssa nuolia reitin varrelle.

Tosta tapahtumasta tulee ihan huikea, nyt jo on kasassa parinkymmenen hengen innostunut retkue eritasoisia menijöitä. Mukaan mahtuu vielä pari. Infot täältä ja facebookista "Lattomeren Ultraintervalli 8x13km".

Käyn kohta lounastunnilla päättämässä tämän harjoitusputken kolmen kilsan hölkällä ja sen jälkeen tossut lepäävät. Lähden maanantaina viettämään kesän ekaa lomaviikkoani Vierumäelle jossa valmennan leireileviä junnuja ja viikonlopun olen stadissa festaroimassa. Sunnuntaina vielä futista Tampereella, Suomi-Ukraina Ratinassa. Sen jälkeen kova duuniviikko ja perjantaina töiden jälkeen laittamaan tapahtumapaikkaa kuntoon. Lauantaina, 15 päivän liikuntatauon jälkeen, solmin taas juoksutossut jalkaan ja lähden ultraamaan.

Sellainen olen minä ja sellainen on mun täydellinen kesä.


. 2115 / 5000

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Juokse henkesi edestä - Omaehtoisen elämän mahdollisuudesta.

Tilasin Aku Kopakkalan tuoreimman kirjan heti sen ilmestyessä viime talvena mutta koska tiedätte miten lukemiseni ovat edenneet niin pääsin maaliin vasta nyt. Lukutahtini on nyt onneksi jo jotain ihan muuta kuin aiemmin joten kirja-arvostelujakin on tulossa pitkästä aikaa.

Aku on itselleni tuttu hahmo paitsi ultrajuoksutapahtumien tuloslistoilta niin myös siviiliammattinsa ja siihen liittyvien kirjojensa puolesta. Pimeässä ja synkeässä Suomessa kun ollaan niin ehkäpä jokaisen olisi syytä lukea miehen kirjoittama kirja Masennus jotta ymmärtäisi itseään tai ainakin lähipiiriään paremmin. Saman nimisiä opuksia näyttää ilmestyneen muuten kaksi, en tiedä onko kyseessä sama kirja eri kansilla vai ei, olen itse lukenut vuonna 2009 ilmestyneen version. Erinomainen esitys aiheesta joka tapauksessa.


Juokse henkesi edestä tarjoaa reilut 200 sivua monipuolista asiaa juoksusta. Paino sanalla monipuolista, kavalkaadi on jopa sillisalaattimainen. Tarjolla on kaikkea mahdollista ultrajuoksuraporteista maailman huippujen harjoitusohjelmiin ja tavallisten kuntoilijoiden hölkkävinkeistä erittäin pitkien matkojen juoksemisen historiaan. On aina haastava tilanne kun lähdetään tarjoamaan jokaiselle jotakin mutta sirpaleisuudestaan huolimatta lähes kaikki teksti kirjassa on siitä huolimatta mielenkiintoista ja sujuvaa luettavaa.

Ällistyttävimmät fiilikset tarjosi ultrajuoksun historia, osio tarjoaa toinen toistaan huikeampia tarinoita joista en ollut kuullutkaan. Nykypäivänä on tottunut siihen miten pieni pallomme on, toisella puolella maailmaa tehdystä ennätyksestä tai muusta seikkailusta kuulee välittömästi mutta näiltä juoksutarinoilta kesti jopa satoja vuosia saavuttaa kirjan lukija. Osa niistä on niin harvinaisia etten edes googlailemalla löytänyt tarkempia tietoja. Näitä juoksijamestareita ei wikipediasta löydy.

Vai tiesitkö miten isoille areenoille kuten Madison Square Gardeniin keräännyttiin 1800-luvulla seuraamaan kuuden vuorokauden kaksintaisteluja? Tai miten juostiin kilpaa Euroopan halki tai maailman ympäri? Phileas Fogg sai tottakai seuraajansa - varhaisista ultrajuoksijoista.

Kopakkala kertoo myös japanilaisista munkeista jotka juoksevat 1000 maratonia seitsemän vuoden aikana. Juoksuvarusteisiin kuuluu geelien sijaan hamppuköysi ja kolikko. Köysi siltä varalta jos matkanteko ei enää maita ja kolikko maksuksi tuonelan lautturille. Omanlaisensa tapa harrastaa maratonkeräilyä tämäkin.

Akun omista juoksuista käydään läpi mm. kuuden vuorokauden kisojen raportit. Aikuisen kuntoliikkujan näkökulmasta on huojentavaa tajuta että mies on ollut laiskanpulskea sohvaperuna vielä melko myöhäiselläkin iällä. Koskaan ei siis ole liian myöhäistä hurahtaa ja aloittaa tietään kohti valaistumista - vaikka tämän kirjan harjoitusohjelmien ja vinkkien myötä.

Loppusanoissaan Kopakkala siteeraa Goethea: "Etten vain eläisi elämääni, vaan myös loisin sitä". Junassa voi istua vaunussa matkustajana, veturissa kuskina, lapioida hiiliä koneeseen tai määrittää koko junan kulkusuunnan asettelemalla kiskoja maahan. Ultrajuoksu on yksi tapa yhdistää nämä kaikki ja nauttia elämästä omaehtoisesti


 .
2105/5000.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Hetken hän on itseään kevyempi.

Miksi? Siitä kai kaikessa kirjoittamisessa on kyse. Sen avaamisesta miksi jotain tapahtuu ja millaisia tunteita se jokin herättää. Siihen olen ainakin blogissani itse aina pyrkinyt ja toivottavasti edes hetkittäin päässyt lähemmäs sen jonkin ydintä. 

Eilen löysin tekstin joka vaikutti. Suvi Sinervon Juoksu ääriin avaa juoksemista riipaisevan rehellisesti ja erittäin koskettavalla tavalla. Sellainen teksti koskettaa joka osuu lähelle ja moni Sinervon lauseista osui syvälle.

"Kukaan ei vaatinut minulta mitään, enkä minä vaatinut mitään juoksemiselta."

Mun piti olla huomenna Turussa juoksemassa mutta seurue kuihtui kokoon ja lopulta olin vain minä. Jotta juoksutapahtumaputkeni ei katkeaisi olisin saattanut lähteä yksinkin matkaan mutta onneksi tälle illalle löytyi tapahtuma paljon lähempääkin. 

Tänä viikonloppuna juostaan myös yksi oman juoksukuplani isoimmista tapahtumista. Kuusamossa ovat kaikki: Johanna ,  Timo , Kirsi, Susanna, Juha, Mikael , Onni , Jussi, DonSatu , Juuso ja monen monta muuta. On matkana sitten 31, 53, 80 tai 160 kilometriä tai olette toimitsijoina - toivottavasti kaikki menee hyvin! Juoksen läpi viikonlopun omia polkujani ja olette ajatuksissani. 


"Aiemmin kerroin, että en halunnut juosta aikaa vastaan, vaan halusin juosta jotenkin toisin. Oli tärkeää huomata, kuinka paljon pidin siitä, että juokseminen puhdistaa minut sisältäpäin. Kun juoksen ja toistan liikettä tarpeeksi, hengitykseni avautuu ja raikas ulkoilma menee minussa kaikkialle. Ulkopuoli ja sisäpuoli yhdistyvät."


Juoskaa ääriin. 

.2030 / 5000 

maanantai 22. toukokuuta 2017

Rovaniemi17, Turku100 ja Beibi1000000.

Painonnoston hektisin kisakausi on nyt takana, se huipentui Rovaniemellä viikonloppuna järjestettyihin 17-vuotiaiden SM-kisoihin. Reissusta ollaan jo toivuttu vaikka 11 tunnin bussimatka la-su yönä tuntui melkoiselta koomalta. Väsytti rankan kisapäivän jälkeen todella paljon mutta bussin penkeille oli lähes mahdoton nukahtaa, vaikka miten akrobaattiseen kippuraan pääsinkin niin käytävällä roikkui joko jalat tai pää ja just kun olin nukahtamassa niin joku meni ohi ja osui.

Tärkein juttu eli itse kisa meni todella hyvin, saatiin kisojen nuorimmalla joukkueella kolme SM-mitalia kotiin viemisiksi ja tietysti rutkasti tärkeää kisakokemusta. Se tuli tarpeeseen sekä junnuille että valkulle.


Tältä näyttää painonnostokisan kulisseissa. Yksi on kisalavalla ja muut lämmittelevät, valmentajat hyörivät ja pyörivät ympäriinsä ja mutisevat mielessään laskukaavoja siitä miten monta nostoa tai minuuttia omalla urheilijalla on vielä aikaa lämmitellä ja miten se aika tulisi käyttää jotta lavalle nousee juuri oikeaan tilaan viritetty mieli ja lihaksisto.

Voin olla joukkueestani erittäin ylpeä, kaikki pystyivät antamaan parastaan irti ja joko tekivät uusia ennätyksiä tai ainakin sivusivat niitä. Omasta pärjäämisestäni en osaa sanoa juuta tai jaata, mitään suurempia mokia huoltamisessa ei ainakaan tullut tehtyä.

Heti kun kisa oli ohi aloin jo suunnitella tulevan kesän ja syksyn leirejä ja kisoja. Ja oikeastaan jo vuoden 2018 17-vuotiaiden SM-kisoja jotka me järjestämme. Tänään laitan noiden kisojen tulosrajat salin seinälle ja junnut tietävät heti miten heidän tulee harjoitella ja menestyä jotta näitä elämyksiä pääsee kokemaan myös kotilavalla. Olimme viimeiset viisi vuotta putkeen Suomen paras seura 17-vuotiaiden SM-kisoissa mutta ikävä kyllä pitkä matka ja muutamat poisjäännit jättivät meidät tänä vuonna joukkueena pois kärkipaikoilta. Teen aivan varmasti kaikkeni tulevan vuoden aikana jotta olemme jälleen 2018 ykkösiä tässä ikäluokassa. Mutta sitä ennen onkin jo mm. 20- ja 23-vuotiaiden SM-kisat elokuussa joihin pitää nyt ensin valmistautua :D

On aivan selvää että kun valmennuspuolella ja seuratyössä on kiireitä niin aikaa omille liikunnoille on vähemmän. Vaikka juoksukilometrejä ei kovin paljon toukokuussa olekaan kertynyt niin jonkinlaisessa liikkeessä sitä on silti tullut oltua tavalla tai toisella.

Ens viikonlopulle olin suunnitellut jotain juoksutapahtumaa ja nyt pitäisi tehdä jo varmaan valinta siitä mihin olen reissaamassa. Haarukassa oli mm. Salpausselkä Trail Run ja Kouvolan puolimaraton mutta välimatkaa on aika reilusti enkä ole siinä kunnossa että esimerkiksi puolimaratonin juoksemisessa täysillä olisi mitään järkeä. Tarvitsisin nyt paljon enemmän kevyttehoista mutta pitkäkestoista lenkuraa. Ja siihen tarpeeseen otollisin taitaa olla nyt Suomi100 Turussa. Hurja nimi viittaa enemmänkin juhlavuoteen kuin matkaan, taitaa olla harvassa sadan kilsan taivaltajat tuolla vaikka liikkumismuodon voikin valita vapaavalintaisesti ja edetä vaikka fillaroimalla. Kyseessä ei ole ajanotollinen kilpailu vaan vapaamuotoinen liikuntatapahtuma ja se onkin omaan tilanteeseeni varsin passelia. Voisin juosta kotimaisemissakin 25 kilsaa lauantaina mutta tekisinkö sitä? No vastauksen varmaan arvaa jokainen :D Ja saapahan samalla viidennen juoksutapahtuman plakkariin tältä vuodelta.

Mitenkään edellisiä saavutuksia ja suunnitelmia väheksymättä, katsoin muuten eilen Million Dollar Babyn. Eihän se ollut odottanut digiboksin kovalevyllä kuin vasta reilun vuoden. Hyvä minä.


1925 / 5000

maanantai 15. toukokuuta 2017

Yksin.

Viime aikoina on tapahtunut paljon, liian paljon liian nopeasti. Olen ollut hukassa tunteiden viidakossa, harhaillut risteileviä polkuja sumussa, törmännyt eteen ilmestyneeseen puuhun ja särkynyt. Tuntuu kuin olisi pakko kirjoittaa. Koska mulla ei ole sulkakynää ja mustepulloa, lukollista päiväkirjaa tai kirjoituskonetta, kirjoitan tänne. En kirjoita tätä sulle, en kirjoita tätä teille vaan itselleni.

Ahdistun yksinolosta. Minulla on pakko olla koko ajan puhelin, toinen ihminen, joku tai jotain johon hukuttaa itseni. Jos juoksen yksin, juoksen mahdollisimman lyhyen lenkin ja vähän aikaa jotta pääsisin taas muiden pariin. Olen harrastanut elokuvia koko elämäni. En pysty keskittymään yhteenkään elokuvaan tai tv-sarjaan. Katson viisi minuuttia, laitan pausen ja katson puhelinta. Onko joku laittanut viestiä, kaivannut. Jos ei ole, selaan hetken jotain. Mitä vaan. Jos luen kirjaa, en pääse yhtä aukeamaa loppuun ettei sama toistuisi.

Tämä ei ole mikään uusi juttu. Olen ollut tässä pisteessä ainakin puolitoista vuotta ja se on vain pahentunut. Lopulta tänä keväänä monena hetkenä kun en ole saanut kovasti kaipaamaani ja odottamaani sosiaalisuusruisketta suoniini, olen romahtanut totaalisesti.

Omien heikkouksien ja riippuvuuksien tunnustaminen on kaikista vaikeinta. Vielä vaikeampaa niitä on myöntää muille. Varsinkin jos ne on kyllästetty hylätyksi tulemisen ja menettämisen pelolla.

Olen joutunut rakentamaan itseni monta kertaa uudestaan paloista. Olen syntynyt uudestaan kolme kertaa kun ulkopuoleltani on heitetty eteen jotain josta on ollut mahdotonta selviytyä entisenlaisena. Ensimmäinen Mika syntyi vuonna 1983, toinen teini-iässä, kolmas talvella 2010-2011. Neljäs syksyllä 2015. Nyt, toukokuussa 2017 romahdan ensimmäistä kertaa ja rakennan palat minusta itsestäni, omasta sisimmästäni löytyvistä syistä.

En tiedä mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Mistä minun pitää luopua tai miten elää. Mutta haluan katsoa elokuvan tai lukea kirjan. Haluan pystyä olemaan läsnä hetkessä yksin. En tiedä koska sellaista olen viimeksi kokenut. Pitkät juoksut yksin jossain maratonilla tai poluilla, olemassaolon ja sietokyvyn rajamailla ovat ehkä lähimpänä sitä tunnetta. Mutta se ei ole arkea, sitä mitä suurin osa elämästä lopulta on.

Varmaan ensimmäinen askel on että puhelin ei seuraisi mukana joka paikkaan ruokapöydästä vessaan. Että se ei olisi kaikessa läsnä ja täyttäisi jokaista tyhjää hetkeä jossa en osaa olla yksin. En aio tehdä mitään tiukkaa päätöstä siitä että en saisi koskea puhelimeen vaikka tiettyinä ajankohtina ja sitten palkita itseäni onnistumisesta jotenkin. Mutta jos akku kestää pitkään, olen ehkä elänyt hetkessä enemmän, yksin, ilman pakonomaista tarvetta olla koko ajan jossain muualla tai jonkun kanssa.

En varmaankaan ole ainoa joka kokee samaan aikaan nauttivansa siitä mitä nykymaailma on ja silti kaipaavansa johonkin entiseen. Vaikka teknologia on mahdollistanut elämääni upeimpia ihmisiä ja elämyksiä, voisin toisaalta elää hyvin myös siinä maailmassa jossa kasvoin. Ajassa jossa kaupat menivät kiinni lauantaina kahdelta ja avautuivat jälleen maanantaina, puhelin oli eteisessä pöydällä ja kulki mukaan vain sinne minne sen johto ulottui. Oliko maailma todella parempi ja helpompi paikka elää? Muistot ja aika vääristää kaiken, lapsuuden maailma olisi eri aikuisen silmin.

Päivä 0. Ajanlaskuni alkaa nyt tästä hetkestä.

Heräsin tänään viideltä. Olen koko kevään heräillyt läpi yön tai liian aikaisin, usein molempia. Olen kuvitellut sen johtuvan keväästä ja makuuhuoneeseen tulvivasta valosta mutta onhan siinä ollut muutakin. Pää ja sydän ovat porisseet padassa ja odottaneet pohjaan palamista tai ylikiehumista.

Jokaisena aiempana kertana olen ottanut puhelimen. Nyt makasin sängyssä ja mietin mitä teen. Kuudelta nousin, söin aamupalan ja lähdin metsään juoksemaan. Sateisen yön jälkeen metsässä linnut lauloivat. Aurinko paistoi. Näin tämän täytyy alkaa.

"Maailma on liian mysteerinen minunlaiselle", sanoi hän.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kisakausi ja boheemielämää.

Moikka pitkästä aikaa. Enpä ole hetkeen ehtinyt istua alas ja kirjoittaa. Tai lukea blogeja. Tai juurikaan edes treenata. Elämä on ollut totutusti taas melkoista menoa ja meininkiä ja sama tahti vain jatkuu. Hyvä niin! Jossain tulevaisuudessa siintää kesä, vaikka sitä ei säästä voisi päätelläkään, ja loma. Ekaa kertaa koskaan aion olla oikeasti kesälomalla.

Pääsiäisen ultrakokeilusta on nyt kuukausi ja oon juossut sen jälkeen 9 kertaa, yhteensä 26 kilometriä. Onhan se vähän. Todella vähän. Mutta eipä kalenteriin ole kivuttomasti enempää juoksua sopinut enkä tästä ole jatkossakaan tekemässä mitenkään väkinäistä suorittamista.

Mielestäni mun arki on jo aikalailla täynnä ja jokainen lisätunti liikuntaan ois pois jostain muusta. Siitä että olen mun pojan kanssa kahdestaan 15 päivää kuukaudessa. Siitä että teen nykyään perus-8-16-duunia. Siitä että johdan yhtä Suomen aktiivisimmista painonnostoseuroista. Tai siitä että joskus on vain kiva lojua sängyssä tekemättä mitään tai nähdä ystäviä ja kavereita. Just nyt en halua luopua mistään muusta jotta voisin treenata vaikka 10 tuntia viikossa. Se tekis todella hyvää kunnolleni mutta minusta ei pidä koskaan tehdä sellaista mitä ei todella halua, tämä seikkailu jota myös elämäksi kutsutaan on liian lyhyt sellaiseen.

Sellaista on kuntoliikkujan boheemielämä. Vartti hölkkää silloin tällöin, punttitreenejä pari kertaa kuukaudessa. Eniten saan siitä että saan olla päivittäin urheilun kanssa tekemisissä, vaikka valmentaisin muita enkä itse olisi se joka on liikkeessä. Yhteydenottoja yksityisvalmennuksista tulee jatkuvasti ja mun on todella vaikea kieltäytyä, tykkään tästä hommasta niin paljon ja jos vain voin jotenkin auttaa muita kehittymään ja pääsemään eteenpäin kohtia omia tavoitteita ja unelmia niin teen parhaani. Näillä aikatauluillani ja kalenterillani se ei ole kovin paljon mutta joka tapauksessa kaikille pyrin löytämään jonkun ratkaisun.

Tälle vuodelle asettamani tavoite 12 juoksutapahtumaan osallistumisesta tuntuu edelleen loistavalta idealta. Miten vähän tulisikaan juostua ilman sitä? Pitkikset ainakin jäisivät kokonaan pois.. Huhtikuussa oli 5.5 tunnin sekä 13 tunnin polku-ulkoilut, parin viikon päästä olen todennäköisesti mukana puolimaratonilla jossain päin Suomea. Tapahtumia järjestetään paljon keväällä ja valinnanvaraa olisi paljon! Kesäkuussa, viikkoa ennen juhannusta, odottaakin se huikein spektaakkeli mitä olla voi. Meidän oma ultratapahtuma Porissa.

Kisakausi on kuumimmillaan myös painonnostossa. Viime viikonlopun olin Turussa junioricupin kevätkisassa ja ens viikolla lähdetään Rovaniemelle 17-vuotiaiden SM-kisoihin. Jo lähtökohtaisesti kuulostaa hullun hauskalta ja jännältä seikkailulta matkata 36 tunnin aikana napapiirille ja takaisin ja siinä välissä taistella suomenmestaruuksista.  Kuulostaahan se myös raskaalta, kun kaiken matkustamisen jälkeen on toivottavasti sunnuntaiaamuna viideltä kotona niin en usko että ekana olen lähdössä lenkille. Ehkä syön aamupalan eka :D

Kesäkuun alussa olen viime vuoden tapaan Vierumäellä leireilemässä junnujen kanssa. Ja sitten.. no, ihan hirveästi enempää suunnitelmia kesäksi ei olekaan. Kaiken aikataulutetun elämän ja kalenterin täyteen ahtamisen vastapainoksi kuulostaa hyvältä olla tekemättä mitään. Ehkä istua autoon vailla päämäärää ja antaa tien viedä. Tai päätyä tuntematommille metsäpoluille ja kirmailla siellä aamusta iltaan. Ja ehkä vähän eksyäkin.

Sellaista on mun elämä.


1750 / 5000

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Palauttelua pääsiäisen polku-ultralta.

Puuh, tämä päivitys piti tehdä jo viime viikolla mutta en vain yksinkertaisesti ole ehtinyt kun on ollut niin paljon tekemistä. Puran nyt vähän osiin sitä millaisia fiiliksiä ja oppia ekalta ultrataipaleelta jäi.

ENNEN ULTRAA

Ei varmasti tarvitse kirjoittaa että harjoittelua oli aivan liian vähän. Juoksun aikana sisään saatu energia ja ennen juoksua tehdyt harjoituslenkit ratkaisevat sen miten nopeasti ja miten pitkälle pääsee. Jos molemmat olisivat olleet parasta mahdollista luokkaa niin en näe mitään syytä miksen olisi juossut koko 13 tunnin rupeamaa alusta loppuun. Kevät- ja talvikauden harjoittelu oli maksimissaan puolimaratonille tähtäävää eikä oikein edes siihen riittävää.

Pointsit nyt itselleni siitä että paneuduin tulevaan koitokseen edes sellaisella pieteetillä että menin viikon verran ajoissa nukkumaan. Jos oisin vielä saanut syötyä ja juotua reilumpia määriä niin olisi ollut vielä parempi juttu mutta käsitykseni mukaan tankkaamisen tarve vähenee pitemmillä matkoilla koska ennakkoon ei pysty vetämään energiaa kuin muutamaksi tunniksi.

ULTRAN AIKANA

Ehkä tärkein asia koko reissussa oli se miten hyvällä fiiliksellä olin koko tapahtuman ajan. Varmasti moni karmaisevia maraton-raporttejani lukeneista odotti jotain eeppistä itkuvirttä jossa kierähdän lopulta masennuksen murtamana ojaan ja jään sinne.

Toki oli haastaviakin hetkiä mutta ne olivat niin pieniä etten edes pitänyt niitä kummoisina haasteina. Kun oli ensin juossut useamman tunnin muiden kanssa ja heittänyt läppää ja sitten joutuikin menemään kolme tuntia täysin yksin armottomassa ryteikössä keskellä ei-mitään niin eihän se mitään herkkuakaan toki koko aikaa ollut. Mutta sellainen totaalinen vajoaminen henksisellä tasolla ei saapunut missään vaiheessa. Se johtui varmasti keskittymisestäni, joka ainoa aivosolu ja tahdonvoiman murunen oli valjastettu tuomaan ruhoni perille.

En tuntenut missään vaiheessa minkäänlaisia kipuja tai vaivoja. Viimeisellä eli kymmenennellä kierroksella, kun takana oli jo 12 tuntia rymyämistä, vasemman polven takana tuntui vähän jotain tuntemusta mutta sekin katosi.

Joka kerta huoltopisteellä mulla oli kylmä ja sitä kesti noin vartin verran. Onneksi kierroksen alussa oli jyrkkä mäki jonka kipuaminen sai lämpenemään ja sitä lämpöä kestikin koko kierroksen verran. Vain se jäinen suo sai fiilikset viilenemään.

Kengät kuivuivat kierroksen aikana nopeasti jotta ne olivat taas valmiita kastumaan läpimäriksi seuraavalla rundilla. Märillä kengillä ja sukilla juokseminen tunnista toiseen arvelutti eikä päivän aikana tullut mieleenikään ottaa niitä pois jaloista. En tiedä olisinko saanut niitä enää takaisin!

Kun homma oli paketissa niin pelotti ottaa kenkiä pois. Millaisessa kunnossa jalat oikein olisivat? Ties millaisen muumiotaudin tuollainen kylmävesijuoksu 13 tunnin verran niille aiheuttaisi.

Hankalinta oli saada umpisolmuun jäätyneet nauhat auki, siinä kului useampi minuutti. Lopulta kun kenkä irtosi ja sukatkin lähtivät pois niin jalat näyttivät ihan normaaleilta! Pari pienen pientä hiertymää mutta muuten täysin tavallisen näköiset jalat.

Missään muuallakaan ei ollut hiertymiä, useamman maratonin jälkeen mulla on kuitenkin ollut niin pahoja nirhaumia että suihkussa vesi on tuntunut siltä kuin hieroisi suolaa haavoihin. Nyt suihku tuntui oikein hyvältä!

Varmaan isoin kysymys kisan aikaisesta fiiliksestä on että olisinko voinut jatkaa pidemmälle? Olen varma vastauksesta ja se on kyllä. Yksin en olisi kuitenkaan jatkanut joten se olisi vaatinut jotain toista rinnalle joka olisi edennyt samaa vauhtia. Syitä on useampiakin: ensinnäkin oli jo aika raskasta vetää yksin noin pitkää ja rankkaa reittiä. Toiseksi, noin haastava reitti pilkkopimeässä otsalampun kanssa on jo kohtuullisen vaarallistakin. Kaatumisen ja loukkaantumisen riski yksin jäätyneillä kallioilla kikkaillessa ei houkutellut. Toisesta olisi ollut tässäkin mielessä tiurvaa.

ULTRAN JÄLKEEN

Kun lähden tekemään jotain isoa ja poikkeuksellista haastetta, mietin aina tarkkaan millaisen hinnan olen valmis maksamaan läpäisystä. Tällä kertaa tavoite ja unelma oli niin iso että olin valmis hajottamaan itseni sekä henkisesti että fyysisesti sellaiseen kuntoon ettei mahdollisen keskeytyksen sattuessa jää mitään jossiteltavaa. Keskeyttämiskynnys oli siis niin iso etten osaa sitä edes tarkoin kuvailla. Ehkä sitä ei oikeasti ollut olemassakaan..

Kaikesta tästä huolimatta en rikkonut itseäni mitenkään. Jalat ja muut paikat tuntuivat paljon paremmilta kuin yhdenkään maratonin jälkeen! Mitään tasaisilta maratoneilta tuttuja seuraavan päivän rappusissa taapertamista ja kipeitä polvia ei ollut.

Voisi sanoa että tavallisen maratonin jälkeen iskutus tuntuu nivelissä, ennen kaikkea polvissa, mutta nyt taitettu matka tuntui lihaksissa. Olo oli kuin kovan kyykkytreenin jälkeen. Lauantaina ja sunnuntaina pohkeet olivat turvoksissa, kuin tukit. Ne eivät kuitenkaan särkeneet millään lailla, pelkäsin yöllistä pohjesärkyä ja kramppeja mutta mitään sellaista ei koskaan tullut.

Kun pohkeet olivat palanneet normaaleiksi, alkoi tuntua reisissä. Fiilis siis tosiaan oli kuin jalkapäivän jälkeen, ei siis kipua vaan makeaa tuntumaa lihaksissa.

Ero maratonin jälkeisiin tuntemuksiin on mullistavan iso ja syytkin ovat selviä. Pääsiäisenä etenin 49 kilometriä ja 2300 nousumetriä loikkimalla, juoksemalla ja kävelemällä - jonkun verran myös kiipeämällä, ryömimällä ja jyrkimpiä alamäkiä pyllymäkeä laskemalla. Maraton on tasaista kovaa iskutusta ilman suurempaa vaihtelua. Tämä polku-ultra oli pelkkää vaihtelua lihaksistolle kaikin mahdollisin tavoin!

Mulla ei ollut juurikaan nälkä tai jano reissun jälkeen. Siinä palautuminen varmasti meni mönkään. Söin ja join huonosti useamman päivän... Ei yksinkertaisesti huvittanut tehdä mitään. Tällaisessa tilanteessa olisi kaivannut tyyppiä joka tekee ruokaa ja tuo valmiin lautasen eteen. Jos voittaisi lotossa niin voisi jatkossa palkata ultran jälkeisen assistentin :-D

Sille henkilökohtaiselle huoltajalle olisi ollut tilausta myös juoksun aikana, silloin kun jätin geelejä syömättä tai unohdin juoda pisaraakaan reilun kahden tunnin aikana. Ajatus ei välttämättä kulje ja silloin olisi hyvä että joku antaa mukin käteen ja pitää huolta siitä että ennalta laaditusta suunnitelmasta ei lipsuta. Tunne siitä että nyt kulkee hyvin ja juon/syön sitten myöhemmin on maailman typerin mutta siinä hetken hurmoksessa se vain menee niin. Tunnet olosi voittamattomaksi kunnes pientä hetkeä myöhemmin energiat on loppu ja maailmanloppu lähellä.

Olisin voinut palata juoksemaan neljän tai ehkä viiden päivän levon jälkeen mutta lähinnä kävelin ja pysyin muuten liikkeessä. Torstaina eli kuusi päivää myöhemmin hölkkäsin 1 kilometrin, perjantaina 1.5 kilometriä, sunnuntaina 2 kilometriä. Maanantain eli puolitoista viikkoa myöhemmin eka kunnon juoksuharjoitus, 8 kilometriä 5.30 ja 6.30 vauhteja vuorotellen.

Tunnen oloni palautuneeksi mutta on mielenkiintoista nähdä vielä miten eka ultran jälkeinen punttitreeni tulee sujumaan. Se on sattumalta ohjelmassa juuri tänään.

YHTEENVETO

Eka ultrapitkä etappini oli selvästi helpompi kuin oikeastaan yksikään maratonini. On huojentavaa kun tietää ettei aika lopu kesken eikä maalia suljeta. Voit kulkea omaa vauhtiasi ja pitää juuri niin pitkiä huoltotaukoja kuin haluat. Tämän tason taapertajalle aika tai matka ei kulkemalla lopu ;)

Toukokuun lopulla juoksen jonkin puolimaratonin, vaihtoehtoja on useampikin. Joko ihan tasaisella asvalttireitillä, en ole juossut virallista puolimaratonia neljään vuoteen, tai jälleen poluilla.

Vajaan kahden kuukauden päästä kalenterissa onkin jo toinen ultrani, Lattomeren ultraintervalli. Julkistettiin ilmoittautuminen eilen ja paikoista on jo puolet mennyt. Jos kiinnostaa, heitä ilmo sisään. Perua voi ilman mitään maksuja. Lisätietoja täältä ja ilmoittautua voi täällä.


1485/5000

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Etsi tarinasi. Sinun tarinasi.



Kuuntele. Kuuletko?

Sinua odotetaan. Koko maailma ja kaikki sen pienet ihmeet odottavat, että löytäisit ne. Edessä on niin paljon uutta ja vierasta, että moni kavahtaa pienuuttaan ja pelkää.

Ei kannata pelätä tai jää hyvä elämä elämättä. Pidä silmäsi auki ja olet vapaa näkemään kaiken. Mielikuvituksen voima tekee meistä rajattomia.

Toiset uskovat omistavansa jotain, jotkut paljonkin. Mutta maailma, se kuuluu elämänhaluisille. Ja tulevaisuus - se kuuluu niille, jotka uskovat unelmiensa kauneuteen. Eikä kauneudesta voi saada kyllikseen. Ahmi siis elämää, sillä siinä kohtaa kohtuus on ehdottomasti aivan liian vähän.

Kävele vierasta reittiä töihin. Hymyile tuntemattomille. Soita vanhalle ystävälle. Laula. Tanssi. Kysy, mitä naapurillesi kuuluu. Usko unelmiisi. Tartu hetkeen ja ole läsnä siellä missä olet.  
 
Anna anteeksi. Anna elämälle mahdollisuus. Anna suukko. Anna syitä iloon - niillekin, jotka eivät sitä mielestäsi ansaitse. Muista, että heikot ovat julmia, ja lempeyttä voi odottaa vain voimakkailta. Ja muista, että kyllä sinussa voimaa piisaa. Aina et ehkä tiedä, oletko onnellinen vai surullinen, tai kumpaa edes pitäisi olla.

Pysähdy ajattelemaan, mutta pysähdy vain ajatellaksesi. Et koskaan saa taltutettua hevosta, jos jäät aidalle istumaan. Naura elämälle. Naura vastoinkäymisille. Naura itsellesi ennen kuin muut ehtivät.
Lähde matkaan ja etsi polku, jotta voit kulkea sen sivussa. Etsi joku, josta pitää kiinni. Etsi joku, joka kuuntelee. Haluaa ymmärtää ja haluaa kuunnella. Jos etsit vain yhtä asiaa, se jää ainoaksi, jonka ikinä löydät.

Etsi tarinasi. Sinun tarinasi.
 
 
***
Alkavan viikonlopun ja loppuelämämme kunniaksi
** 
1420 / 5000 
*
Salut!

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Ensimmäinen ultrataivallukseni.

Kaksi valokeilaa liikkuu metsikössä Päijät-Hämeen pimenneessä illassa. Kädet tarttuvat juurakoihin, kiviin ja kantoihin, vetävät matkaajaa ylemmäs. Molemmat tietävät minne olemme saapumassa. Ensimmäinen aloittaa "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa" ja toinen vastaa "täytyy mennä läpi sen". Olemme tulleet viimeisen kerran suolle.


Herätyskello soi kuudelta, tavarat oli pakattu jo illalla valmiiksi. Nopea aamupala, aivan liian monta kassillista tavaraa autoon ja matkaan. Tämä olisi se päivä jota olin odottanut siitä asti kun uskalsin alkaa unelmoimaan. Päivä jonka tiesin koittavan kyllä joskus mutta jonka ajankohta oli vuodesta toiseen suuren sumuisen kysymysmerkin peittämä.

En ollut tankannut aiemmin viikolla juurikaan ruokaa tai nestettä mutta olin pyrkinyt nukkumaan hyvin. Sen sijaan että olisin iltaisin syönyt kaksin käsin kaikkea mahdollista, menin aikaisin petiin ja yritin saada tankattua unta. Se onnistuikin melko hyvin ja olin normaalista poiketen aamuisin virkeä ja energinen.

Huomasin jo pari päivää ennen tapahtumaa että olin todella keskittynyt. Olin ajatuksissani enkä välttämättä kuullut tai nähnyt mitään. Kun minulta kysyttiin mitä tekisin pääsiäisenä kun juoksu on ohi, oli pakko naurahtaa vähän hermostuneesti. Minulla ei ollut aavistustakaan. Olin ostanut vain menolipun. Minua ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään mikään muu kuin se mitä pitkäperjantaina tapahtuisi.

Meille oli kerrottu että tapahtumakeskuksena toimivan mökin luokse päästettäisiin vain ensimmäiset autot, loppujen tulisi jättää auto noin puolen kilometrin päähän. Emme pitäneet sitä optiona koska todennäköisesti kun juoksut olisi juostu olisi aivan liian vaivalloista kulkea niin pitkälle. Saavuttiin paikalle ensimmäisinä, jo ennen kahdeksaa. Startti tapahtuisi yhdeksältä.


Veimme eväitä ja vaihtovaatteita huoltopisteenä toimivalle rantasaunalle. Pikkuhiljaa muitakin alkoi saapua paikalle ja vaihdoimme ajatuksia säästä ja tulevasta koitoksesta, arvoituksia täynnä oleva reitti kutkutti kaikkia. Varttia vaille yhdeksän tapahtuman järjestänyt Toni piti infon jossa käytiin läpi päivän yksityiskohtia.

Hytisimme kaikki kylmästä, minulla oli vielä toppatakki ja juoksutrikoiden päällä collarit mutta varpaat olivat jo lähes tunnottomat. Pakkasta oli muutamia asteita eikä lämpötilan pitäisi nousta päivän aikanakaan paljoa yli nollan. Kaikki halusivat jo lähteä liikkeelle.


Saunan seinällä oli iso ruudukko ja tussi johon jokaisen tulisi merkitä aina kierroksen jälkeen rasti ja viiden kierroksen välein myös väliaika.


Toni lähti vetämään ensimmäistä kierrosta mutta reitti oli niin hyvin merkitty että opasta ei muutamia kohtia lukuunottamatta tarvittu. Noin 20 osallistujaa hajosi heti useampiin porukoihin ja kuinkas ollakaan itse päädyin vetämään yhtä ryhmää. Mihinkäs sitä yhteislenkkien vetäjä roolistaan pääsisi..


Mukana oli eri tason kahjoja, useilla oli kokemusta esimerkiksi NUTS-kiertueen pisimmiltä matkoilta ja pari kaveria kertoivat juosseensa mm. Transgrancanarian 125 kilometrin matkan. Jos katsotte tarkkaan niin kuvassa keskellä olevalla hepulla on jalassaan villasukat ja varvastossut! Eri polku-ultrilla hyväksi todettu yhdistelmä kuulemma.

Tiesimme etukäteen että yhden kierroksen mitta olisi 4.5 kilometriä ja nousua olisi 230 metriä. Todellisuudessa jokainen jonka kanssa juttelin sai yhden kierroksen mitaksi omalla kellollaan hyvin tarkasti 4.8 kilometriä.

Ekan kierroksen parikymmentä minuuttia tuntuivat helpoilta. Toki nousua ja ryteikköä oli reippaasti mutta vielä näin energisenä se oli aivan juostavaa. Hitaimmin menin alamäet koska ne olivat todella jyrkkiä ja muutamissa loivemmissa alamäissä oli liukasta. Muuten reitillä selvisi hyvin ilman nastoja, maasto on ollut tänä keväänä todella kuivaa myös näköjään Lahden seudulla.

Kuivaa ei todellakaan ollut suolla jonka reittimestari oli väen vängällä halunnut iloksemme. Kun lähdin ylittämään suota, sen päällä oli jääkansi jonka läpi jalat painuivat. En ollut kokenut koskaan mitään vastaavaa ja hetken jopa pelotti, sen verran vaikea oli saada suon ja jään läpi jalkaa nousemaan ja askeltaa eteenpäin.

Suovesi lienee kylmää kesälläkin mutta sitä se todella oli pakkaspäivänä. Pyöriteltiin porukalla päätämme ja mietimme miltä tuntuisi pulahtaa suohon uudelleen ja uudelleen koko pitkän päivän ajan. Kengät olivat aivan läpimärät hyisestä vedestä.

Kierros kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Olin jo varma että kohta kurvattaisiin lähtöalueelle mutta taas teimmekin ylimääräisen lenkin johonkin tolkuttomaan nousuun.

Vihdoin 51 minuutin jälkeen sain laittaa ensimmäisen rastini seinään. 10.5 minuuttia per kilometri oli todella hyvää vauhtia tällä reitillä, olin tyytyväinen. Tunnin kierros sisältäen huollon olisi unelmavauhtia, olihan Toni laskenut että kolmen tunnin maratoonari pitäisi keskimääräisenä vauhtia 45 minuuttia per kierros. Minun edellinen noteeraukseni maratonilta on kuusi tuntia ja parhimmillaankin reilu neljä tuntia.

Söin geelin ja lähdin matkaan. Huoltopisteellä juttelin muiden kanssa ja kuin itsestään muodostui kolmikko jossa oli itseni lisäksi kaksi naista. Heistä tulikin seuraavien tuntien tukipilarini.

Juttelimme niitä näitä, nousimme mäkiä ylös. Vertailimme taustojamme ja päivän tavoitteitamme. Toinen heistä oli suunnistanut paljon ja pystyi kävellenkin etenemään rankimmissa kohdissa reippaammin kuin minä juoksin, toisella oli hurjat pohjat kovista hiihto- ja juoksumääristä. Vauhtimme täsmäsivät vielä tässä kohtaa todella hyvin.


Saavuimme toiselta kierrokselta klo 10.52. Takana oli yksi huoltotauko, noin 9.5 kilometriä metsää, 460 metriä nousua ja aikaa oli kulunut 1 tunti 52 minuuttia. Olin erinomaisessa vauhdissa, niin hauskalta kuin se min/km muotoon käännettynä kuulostaisikin.

Huollossa oli tarjolla keksejä, rusinoita, suklaata, sipsejä, kuivattuja hedelmiä, suolakeksejä, maapähkinöitä, banaania sekä proteiinijuomia. Myöhemmin päivällä olisi katettuna kanakeittoa ja jos joku jatkaisi yli yön niin tarjolle tulisi myös aamupuuroa.

Söin pussillisen irtokarkkia ja kirjoitin ylös muistiinpanoihini: Mahtavaa! Sellainen oloni todella oli. Eka kierros oli ollut vaikea koska koko ajan jännitti mitä ihmettä vielä olisi luvassa. Tokalla rundilla tiesi jo reitin metkut ja pystyi nauttimaan. Aurinko paistoi, reitti oli mahtava, seura huippua. Tätä elämä ja juoksu parhaimmillaan on!

Kolmas kierros ja reilut 14 kilometriä oli täynnä klo 11.51. Mussutin sipsiä ja olo oli edelleen hyvä, vauhti oli lähes identtinen kahteen ekaan verrattuna. Tasan tunnissa ehdin kiertää reitin ja pitää rauhallisen reilun mittaisen tauon. Kolmikkomme välille tuli välillä pieniä eroja mutta huoltopisteellä olimme kuitenkin yhdessä ja lähdimme taas matkaan samaan aikaan.

Olin ollut liikkeellä kolmisen tuntia kun seinä iski. Mentiin vasta neljättä kierrosta ja olin aivan loppu. Tajusin että olin syönyt vasta yhden geelin.. Miten voin olla näin tyhmä vaikka energiansaannista oli olemassa selvät sävelet ja plääni.


Toisaalta ymmärsin myös että vaikka söisin miten paljon, seinä iskisi aina jossain kohtaa kun alkaisin polttaa rasvaa tankatun energian sijaan. Jos takana olisi paljon harjoittelua ja pitkiä lenkkejä, tuo kohta tuntuisi helpommalta mutta näin olemattomalla kestävyysharjoittelulla se oli nyrkki naamaan. Tunkkasin mäkiä ylös käsillä reisiä painaen. Duunia!!

Tässä kohtaa tajusin että minkäänlainen haamusuoritus ei olisi tällä reitillä ja tällä kunnolla mahdollinen. Maratonia hippusenkin pidempi matka olisi samalla sekä minimi että maksimi.

Pääsin lopulta huoltoon klo 12.57 ja se tuntui paremmalta kuin mikään muu. Kierrokseen oli kulunut kuitenkin vain reilu viisi minuuttia kauemmin kuin aiemmin kun kulki hyvin. Tieto siitä sekä välipalan mättäminen kaksin käsin piristi mielialaa kummasti.

Olin toki jo joutunut kierroksella ohitetuksi kovimpien polkutykkien toimesta ja huoltopisteellä oli aina joku muukin. Huoltopisteellä ei hiljaisia hetkiä ollut, kaikki jakoivat kokemuksiaan niin tästä hetkestä kuin menneistä kisoistaan.

Vaikka itse taisteleminen mäissä tai suolla ovat tottakai merkittävin osa reissua niin silti sain eniten irti näistä hetkistä saunatuvalla. Näin mukavaa ja muita tsemppaavaa porukkaa en ole kokenut missään aiemmin. Täällä ei ollut egoja vaan kaikki olivat ihan oikeasti samalla polulla samaa raastavaa matkaa jakavia, jokainen omalla kierrosluvullaan.

Pitkä huolto paransi roimasti oloa mutta en päässyt enää juoksuun kiinni. Vaihtelin juoksua ja kävelyä mutta valtaosa matkasta kului jo kävellen. Energiat eivät riittäneet enää pitkiin juoksupätkiin mutta toisaalta muutuin koko ajan varovaisemmaksi. Kun samaa kohtaa raastetaan kymmeniä kertoja, kuivastakin maasta nousee kostea kura pintaan ja alamäet kiillottuvat liukkaiksi. Jokainen slaidi joka niissä oli vedetty teki seuraavan liu'un taas pykälän todennäköisemmäksi.

Reitti jakautui jo selvästi mielessäni kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa juostiin saunatuvalta tietä, pellon poikki ja helppoa polkua kohti ekaa nousua. Rymy on lyhyt mutta erittäin jyrkkä ja syke nousee tappiin helpon osuuden jälkeen. Sen jälkeen polkuja ylös ja alas, lähinnä ylös.

Toisen lyhyen tiesiirtymän jälkeen alkaa ns. välinousu joka on reitin kolmesta isosta mäestä raskain. Ihan hirvittävä, karmea taivaaseen kohoava seinämä. Kaadut eteenpäin, yrität tarttua kiinni mihin vain saat ja vetää itseäsi ylöspäin. Ei näissä mäissä ole mitään polkuja, näissä on juurakoita, kallioita, pieniä puita. Jos valitset väärin ja tartut kiinni irtonaiseen puunrunkoon - ehkä jonkun aiemman juoksijan irtirepimään - voi käydä huonosti. Rymyä ja rytyytä tai nöyrry ja palaa takaisin.

Keskinousun jälkeen on upeat maisemat, olet korkealla, juokset ohutta kaistaletta kallioiden välissä. Pudotus alas olisi huima ja todennäköisesti viimeisesi.

Muutamien tasaisten pätkien jälkeen noustaan vielä uudestaan yhä ylemmäs kunnes aletaan valmistautumaan laskuun. Lasku pitää ottaa varovasti mutta eniten harmittaa se mitä on luvassa. Suo sijaitsee keskimmäisen osuuden loppupuolella.

Kun kiersimme reittiä porukalla, yritimme päihittää suon. Vaihdoimme keulassa etenijää ja koetimme päästä sen yli kuivin jaloin mutta emme koskaan onnistuneet. Jokaisen tunnin ja kierroksen tunkkaamisen jälkeen kengät olivat kyllä jo kuivuneet mutta ei kukaan oikeasti olisi halunnut taas kastella tossuja.

Suolla kasvavat puut olivat saarekkeita joiden juurelle kun osui, pysyi kuivana. Mutta puut loppuivat ja lopulta oli vain pakko. Plumpsis litsis lätsis spruits. Jos joku oli parisataa metriä edelläsi tai takanasi ja sijaintina hänellä oli suo niin kuulit sen kyllä.

Jollain osuudella lakkasin välittämästä suosta ja ideaalista reitistä. Vedin vaan täysillä keskeltä. Upposin polviani myöten ja olin yltä päältä löyhkäävässä mudassa. Sen jälkeen nöyrryin taas loikkimaan saarekkeille.

Vika osuus piti sisällään reitin toisen laavun, upean näköalan järvelle ja pari kovaa nousua. Vika nousu juuri ennen maalia oli periaatteessa todella julma, näit jo saunamökin mutta silti piti lähteä tunkkaamaan ylös. Juuri huollon läheisyydestä johtuen tuo mäki oli minulle kaikista helpoin. Se oli jyrkkyydeltään ja pituudeltaan muutenkin minulle täydellinen. Jos ette kerro kenellekään niin taisin vähän rakastua..

Olin saavuttanut viisi kierrosta eli "puolimaratonin", todellisuudessa ehkä 24 kilometriä, klo 14.17. Takana oli 5 tuntia 17 minuuttia. Olin tajunnut että edellisellä huoltotauolla kun söin kaksin käsin, olin unohtanut juoda. En ollut siis juonut kahteen ja puoleen tuntiin pisaraakaan. Idiootti. Miten sekaisin pää voikaan mennä täällä. Join ehkä neljä desiä vettä, söin sipsejä ja geelin ja lähdin taas matkaan.

Joka huoltotauolla oli enemmän niitä jotka tulivat saunasta pyyhe päällä ja olivat lähdössä kotiin. Väki väheni hurjaa vauhtia. Tajusin että aika harva oli tullut tänne todella mittaamaan itseään, suurin osa teki vain raskaan polkutreenin esimerkiksi Karhunkierrosta ajatellen.

Kierroksiin kului nyt arviolta tunnin ja vartin verran. Kanakeitto oli ollut tarjolla jo monta tuntia mutta säästelin sitä mahdollisimman pitkään. Kauhoin lautasen ensin täyteen ja lusikoin tyhjäksi klo 15.35. Takana oli nyt kuusi kierrosta, vajaa 29 kilometriä ja 6 tuntia 35 minuuttia.

Pidin pitkän tauon, samoin Katja. Hän oli kierroksen minua edellä mutta koska hän väitti löytäneensä ratkaisun suolle niin lähdimme yhdessä matkaan. En pystynyt juurikaan juoksemaan mutta varmaan Katjakin kaipasi juttutoveria. Edellisenä iltana ostettu Sinuhe Egyptiläisen äänikirja alkoi ilmeisesti jo sen verran tympiä että mun huonotkin jutut oli ok.

Olin todella ylpeä Katjasta. Hän ei ollut oikeasti juossut koskaan aiemmin oikeilla poluilla eikä todellisuudessa varmaan ihan tajunnut mihin oli lähtenyt mukaan. Kun muilla oli parhaimmat mahdolliset polkukengät, Katjalla oli New Balancen M880:t. Siis se asvalttimaratossu jota olen teille lukijoille hehkuttanut jo vuosikausia.

Siinä pahimmassa nousussa eli keskinousussa sattui yksi pienistä kaatumisistani. Liukastuin ja kaikki kävi niin äkkiä että vaikka en varsinaisesti loukannut itseäni niin joka ainoa paikka kramppasi samaan aikaan. Vatsalihakset kramppasi niin etten ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa. Mutta pakko oli jatkaa ja krampit laukesivat onneksi lihas lihakselta nopeasti. Ja kohta olisi taas se yksi huippuhetki edessä..

Pakko myöntää että tunsin itseni petetyksi. Katjan reitti suolla ei ollut yhtään häävimpi kuin omani!! Viimeiset kymmenen metriä oli pakko vetää hirveällä ketutuksella ja aggrella jäävedessä. Ja läpimärillä, mutaisilla tossuilla oli oikein kiva lähteä lipsuttelemaan kallioita ylös...

Sen jälkeen kun energiani loppuivat, kolmikkomme hajosi lopullisesti ja menin monta kierrosta yksin. Se oli henkisesti rankkaa. Jaksoin kyllä edetä mutta olisin kaivannut juttuseuraa. Katjan kanssa kierretty rundi numero seitsemän oli todella tärkeä.

Seitsemäs rasti seinään klo 17.02, matkaa takana noin 33.5 kilometriä. Olin saavuttanut ensimmäisen tavoitteeni ja ollut liikkeellä pidempään kuin koskaan ennen. Aiempi ennätykseni oli muutama vuosi sitten vetämältäni hieman alle kahdeksan tunnin polkuyhteislenkiltä.

Suurin osa oli jo lähtenyt kotiin, reitillä oli enää kuusi ihmistä. Huollolla oli yksinäistä eikä metsässäkään enää ketään kohdannut.

Tässä kohtaa teinkin jotain jota en ole tehnyt kertaakaan reilut kuusi vuotta kestäneen juoksuharrastukseni aikana. Käytin dopingia.

Aikoinaan päätin etten tule käyttämään kuulokkeita ja musiikkia koska se auttaisi valtavasti, se olisi selvää henkistä dopingia lenkkeilyssä. Olin kuitenkin pitänyt pienen varauksen että jos ja kun joskus lähestyn ultramatkoja, se saattaisi olla sallittua.

ADT ei onnekseni ollut paikalla joten kaivoin kuulokkeet ja kännykän repusta. Samalla kun poistin energiansäästötilan, puhelimeen alkoi tulla viestejä. Kiitos :) Sekä ne viestit että ennen reissua saamani tsempit olivat vahvasti mielessä. Olette minulle oikeasti todella tärkeitä ihmisiä enkä olisi koskaan päässyt näin pitkälle yksin.

Kuulokkeet korville ja matkaan. Huomasin että näillä ilmaiseksi saaduilla euron napeilla ei juosta tai ne putoaisivat joten pysyttäydyin mahdollisimman reippaassa kävelyssä. Olin kolmen kierroksen päässä tavoitteestani.

Kun kuuntelin lempibiisejäni, matka meni selvästi nopeammin kuin aiemmin yksin kiertämilläni rundeilla. Vaikka minulle oli koko ajan ollut selvää että onnistun, nyt olin siitä entistäkin varmempi. Olimme puhuneet Katjan kanssa että kiertäisimme viimeisen kierroksen yhdessä. Ensin kaksi kierrosta yksin musiikin kanssa, sitten grande finale maailman kovimman polku-ultradebytantin kanssa. Tässä ei ollut enää mitään epäselvää.


Kello 18.40 olin kiertänyt kahdeksan kierrosta, noin 38 kilometriä ja rymynnyt noin 1850 metriä nousua. Olin ollut liikkeellä lähes kymmenen tuntia. Lähetin viestit kavereille, söin vähän energiaa, heitin tarinaa viimeisimpien lopettaneiden kesken. Sain heiltäkin hurjan määrän tsemppiä.

Reitillä oli enää kolme ihmistä. Minä, Katja ja Sari siitä alkuperäisestä kolmikostamme.

Aurinko alkoi laskea yhä alemmas, se oli jo niin alhaalla että välillä ei nähnyt eteensä häikäisyn vuoksi. Lähdin yhdeksännelle kierrokselle, katselin auringon sävyttämää puunrajaa ja edessä kutsuvaa metsää. Shinichi Atoben upea tunnelmapala The Red Line soi kuulokkeissani kauniimpana kuin koskaan. Maaginen hetki. En voinut kuin herkistyä ja todeta miten routaisella pellolla huhtikuisena iltana voi kokea jotain niin lumoavaa.

On vaikea sanoin kuvata millaista on huomata miten kallio itkee ja lopulta nähdä valtavia jääpuikkoja siellä missä niitä ei vielä muutamia tunteja aiemmin ollut.

Otsalamppu oli jo taskussani valmiina mutta olin melko varma ettei sitä vielä tarvittaisi. Yhdeksän kierrosta eli reilut 43 kilometriä täyttyi ja kello oli 20.10. Reitillä oli enää yksi ihminen ja päätin odottaa niin pitkään että hän saapuisi. Ehdin istua alas ja ottaa pari sipsiä ja suolakurkun palaa kun ulkoa kuuluikin jo ääniä. Katja oli merkannut seinälle 11. rastinsa.

Laitoimme otsalamput päähän ja huikkasimme Tonille että viimeinen kierros alkaa nyt. Kävelimme läpi nousujen, läpi ryteikköjen, poluttomien metsien. Aurinko oli jo laskenut. Puhuimme kaikesta mitä olimme päivän aikana kokeneet.

Heitin hyvästit jokaiselle kohdalle mielessäni ja monelle myös ihan ääneen. Metsä oli ollut minulle todella hyvä. Minua ei ollut sattunut koko päivänä mihinkään kohtaan, en ollut kaatunut ja loukkaantunut.

Kaksi valokeilaa liikkuu metsikössä Päijät-Hämeen pimenneessä illassa. Kädet tarttuvat juurakoihin, kiviin ja kantoihin, vetävät matkaajaa ylemmäs. Molemmat tietävät minne olemme saapumassa. Ensimmäinen aloittaa "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa" ja toinen vastaa "täytyy mennä läpi sen". Olemme tulleet viimeisen kerran suolle.

Hyvästi suo. Hyvästi jokainen mäki, männynkäppyrä, koivukuja ja kurapränni. Hei hei laavu. Viimeiselle nousulle tultaessa huudan ääneen. Rakastan sitä mäkeä. Se on paras mäki mitä olen koskaan juossut.

Varovasti viimeinen alamäki, sitten alaspäin viettävälle tielle ja olen loppusuoralla. Elämäni ensimmäinen ultrajuoksu on viimeisiä kymmeniä metrejä vaille valmis. Juostaan kilpaa mökille. Otsalamppujen valossa Katja laittaa itselleen 12. rastin ja minä itselleni 10. rastin. Aikaa on kulunut 12 tuntia 50 minuuttia.


Järjestäjien mukaan olin kulkenut 45 kilometriä, todellisuudessa ehkä vajaa 50 kilometriä. 48 tai 49, eipä sillä oikeastaan mitään väliä ole. 2300 nousumetriä.

Perjantaina tein unelmastani totta. En voi mitenkään väittää että olisin tehnyt tämän yksin. Kiitos jokaiselle joka on uskonut ja tsempannut minua siitä hetkestä kun vuonna 2010 hölkkäsin sata metriä ja olin aivan puhki siihen hetkeen kun otin tussin viimeisen kerran käteeni.

Tämä ei ole yksilölaji. Tämä ei ole matkani piste. Jos jokainen ihminen olisi sellainen kuin ne joita perjantaina polulla ja huoltopisteellä kohtasin, tämä maailma olisi täydellinen paikka.

Kiitos kun jaksoit lukea ja olet olemassa.

***
Lisää kuvia osoitteessa https://anttinousiainen.smugmug.com/2017-M%C3%B6kkiultra/ , siellä mm. hienoja otoksia nousurymystä ja suolta.
**
1370/5000
*
Uskalla unelmoida, jooko?