keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Dokkarivinkki: Ultra.

Kymmenen vuotta sitten jouluna olin masentunut. Elämälläni ei ollut suuntaa.

Olin eronnut ja paskatöissä. Luin jostain, että juoksu auttaa.

Vedin vanhat verkkarit jalkaan ja lähdin autiolle kadulle. Yhtäkkiä tunsin eläväni. Siksi en lopettanut.

Kaikki aloittavat pikku lenkeillä.

Juoksin aina vain enemmän.

Rakastin ja vihasin sitä. Kuin olisin katsonut peiliin.

Oli vain pakko.


Saa olla virkailija, insinööri tai elokuvantekijä. Yhdessä tien päällä emme ole ketään. 

Täällä ei ole voittajia.


Tuore ultrajuoksudokumentti Ultra nyt Yle Areenassa!

perjantai 22. syyskuuta 2017

Ääripolarisoitua ultraharjoittelua.

Lauantain maraton oli lopulta täydellinen harjoitus. Se oli kevyt sekä henkisesti että fyysisesti, hölkkäsin koko matkan rennosti läpi todella matalilla sykkeillä eikä juoksun jälkeen ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Tuntui erikoiselta katsella Ratinan rappusissa tuskaisesti vaappuvia kanssajuoksijoita. Minäkin olin ennen tuollainen! Viime vuonna kaikilla kuudella maratonilla rappusissa tuntui pahalta ja kävely tasaisellakin oli päiväkausia hankalaa. Nyt olisin voinut hyppelehtiä raput ylös ja alas! Mitä ihmettä minulle oikein on tapahtunut?

Valmentajana olen tottunut selittämään harjoittelun ja kilpailutulosten välisiä korrelaatioita. "Kisat menivät todella hyvin ja kova työ näkyy" tai "Et treenannut kesällä juuri ollenkaan ja se näkyy suorituksissasi". Tuntuu aika vaikealta kirjoittaa järkevästi omasta tekemisestäni juuri nyt koska minkäänlaista järkevää korrelaatiota ei yksinkertaisesti ole.

Juoksin kaksi maratonia viiden viikon välein, 13.8. ja 16.9. Elokuun maratoniin käytin 5 tuntia 42 minuuttia ja tähän viimeisimpään 5 tuntia 7 minuuttia. Molemmat tuntuivat yhtä kevyiltä ja helpoilta, ajasta vain putosi 35 minuuttia, siis lähes minuutin per kilometri. Kun juoksu oli yhtä helppoa ja vaivatonta ja sykkeet matalia niin miten tämä oli mahdollista?

Polarisoidulla harjoittelulla tarkoitetaan tehoalueiden ääripäiden käyttämistä. Tällöin harjoittelu jakautuu runsaaseen hyvin matalatehoiseen harjoitteluun sekä vähäiseen erittäin kovatehoiseen harjoitteluun, näiden ääripäiden väliin jäävää laajaa tehoaluetta ei käytetä juuri ollenkaan.

Minulta ei tehoja ole löytynyt pitkään aikaan mutta samaa polarisoitumista on selvästi näkyvissä juoksemissani kilometrimäärissä.

Viiden viikon aikana - siis kahden maratonin välissä - kävin lenkillä 11 kertaa eli noin kahdesti viikossa. Juoksin yhteensä 39 kilometriä, siis vajaa neljä kilometriä per harjoitus. Tähän määrään sisältyy yksi kovatehoinen 8 kilometrin mäkinen juoksu sekä 10 kpl 2-4 kilometrin kevyitä, noin 7 min/km hölkkäpätkiä. Viiden viikon harjoittelujakson aikana juoksin yhteensä vain reilut neljä tuntia!

Muutakaan liikuntaa ei juuri ollut, noin kerran viikossa tein painonnostoharjoituksen. Sen aikana syke ei nouse käytännössä ollenkaan.

Oli aika huimaa pudottaa noin paljon ajasta pois lisäämättä tehoa tai harjoittelematta mutta on myös selvää että uudestaan se ei onnistuisi. Uskoisin että alle viiden tunnin maraton tulee vielä melko helposti mutta sen jälkeen pitäisi alkaa tehdä myös töitä kunnon eteen.

Harjoitteluni - tai siis harjoittelemattomuus - tähtää nyt Wihan kilometrien nonstop-sarjaan Tampereella 21.10. . Se on siis jälleen täysin sattumalta viiden viikon päästä edellisestä startista. Tavoitteenani on tehdä oma matkaennätykseni eli 65+ kilometriä. Olen jo läpäissyt kaksi noin 12 tunnin ultraa tänä vuonna ilman treenaamista joten ehkä se kolmaskin voisi onnistua?

Avain kahteen onnistuneeseen pitkään harjoitukseen eli maratoniin näin lyhyen ajan sisällä tai kahteen ultraan nollakunnossa ei löydykään fyysisestä harjoittelusta. Kuin ihmeen kaupalla olen saanut henkisen balanssin juuri oikealle mallille viime tipassa ja juuri sitä kautta päässyt tavoitteisiini.

Kun tämän tulevan viiden viikon periodin aikana olen samaan aikaan isoimpien haasteiden ja projektien parissa mitä olen urheilujohtamisen, tapahtumasuunnittelun ja kilpailuiden järjestämisen saralla kokenut niin vähän meinaa syke nousta. Mutta silloinkin pitää vain hengitellä rauhassa ja muistaa että osaan kyllä.


. 3465 / 5000. Niin, ja muistaa punnertaa.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Tampere Maraton 2017 - Jänis hatusta.

Merkityksetön maraton.

Olin ennen lauantaita melko varma että tästä tulisi ensimmäinen maraton josta en kirjoittaisi raporttia. Ei huvittanut juosta ja maraton olisi parhaimmillaankin vain harjoituslenkki jonka tekisin lappu rinnassa. Enkä voisi jäädä enää poiskaan kun tämä olisi kallein juoksutapahtuma mihin olen koskaan osallistunut. Kavereita ja tuttuja olisi kuitenkin paikalla paljon mutta eipä siitäkään oikein juttua saa aikaiseksi. "Kävin juoksemassa ja näin kivoja tyyppejä". Ok.

Lähtö oli Ratinasta klo 11, mulla oli kylmä ja hengailin sisätiloissa collegehousut jalassa vielä varttia vaille. Sitten huomasin että laukkunarikkaan ja vessoihin oli melkoiset jonot ja molemmissa olisi käytävä. En stressannut enää näillä starttimäärillä ja tavoitteilla, olisiko sillä sitten merkitystä jos myöhästyisi lähtöpaukusta. Ehtiihän sitä reitille jälkijunassakin.

Lopulta jonot menivät äkkiä ja olin pari minuuttia vaille yksitoista satojen muiden kanssa seisoskelemassa mondolla. Niistä monista kavereista ja tutuista moni oli myös jäniksenä. Katja 4 tunnin, Ritva 4.45, Petri 5.30. Katja ehdotti että minäkin voisin olla joskus jänis. Se on sekunnin tarkkaa työtä ja kun en koskaan käytä kelloa niin ajatus on mahdoton. "Ehkä voisin olla random-jänis, minun matkaani kun lyöttäytyy niin lopputulos on arvoitus". Ihan hauskaa läppää. Lopulta startti tapahtui ja jäin ryhmän hännille.

Juoksin viisi viikkoa sitten Petrin järjestämällä keräilymaratonilla hänen kanssaan matkan alusta loppuun, aikaan 5.42. Samanlainen kelpaisi nytkin joten lyöttäydyin hänen 5.30 ryhmäänsä. Luulin aiemmin ettei sellaisiin vauhtiin olisi kiinnostuneita osallistujia mutta se oli itse asiassa yksi isoimmista jänisten peesiporukoista. Moni Tampereen maratonkoululainen oli aloittanut tammikuussa projektin joka huipentui tässä tapahtumassa ekaan maratoniin ja rauhallinen, tasainen debyytti oli monen haaveissa. Siihen sopi koutsi-Petrin hyväntuulinen juna.

Jo viiden kilometrin kohdalla ryhmästä erkani pari naista ja lähdin heidän mukaansa. Petrin jänistaktiikkaan kuului muutamien ylämäkien käveleminen ja menetetyn ajan takaisin ottaminen tasaisella ja alamäissä. Minä ja nämä pari naista halusimme juosta myös ylämäet samalla kevyellä temmolla.

Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta jolloin olin myös mukana. Tälläkin kertaa kuljimme läpi Hatanpään arboretumin, paikan johon minulla liittyi paljon muistoja. Asioita jotka halusin jo jättää taakse, muistoja joita en tälle maratonille kaivannut.

Ja kuin taikaiskusta, oli vain tämä hetki. Ei ollut muuta kuin askelia, sisään- ja uloshengityksiä. Kaikki mennyt ja tuleva katosi. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan elin vain siinä hetkessä joka oli läsnä.

Askel oli kevyt, juoksu ei tuntunut kävelyä kummoisemmalta. En tiennyt matkatovereiden kuntoa tai tasoa tarkemmin joten en uskaltanut vetää, seurasin heitä ja kerroin omia kokemuksiani maratoneilta.

Meni kierros, toinen, kolmas. Välillä tuli Katja vastaan, välillä Poppis. Joku moikkasi jossain kohtaa ihan nimeltä mutta en nyt yhtäkkiä osaa sanoa kuka se oli. Näillä retkillä on tullut vastaan jo satoja upeita ihmisiä joiden nimiä tai ikävä kyllä edes kasvoja en enää muista. Ja sitten näin Jussin jossain edessä, arboretumin rantapolulla. Pizzalaatikko kädessään. 36 kiloa painava rinkka selässään. "Otatko Mika pitsaa? Ota nyt slaissi!"

Täydellisen absurdia mutta maratoniin ja kestävyysjuoksuun voi suhtautua niin kovin monella tapaa ja juuri se on minusta sen hienous. Mikään tapa ei ole toista oikeampi tai parempi.

Olimme jutelleet seuralaisteni kanssa niitä näitä mutta matkan edetessä hiljaisuus lisääntyi. Olimme kohdassa jossa he olivat päätyneet juoksuaskelin pidemmälle kuin koskaan ennen. He valittivat välillä väsymystä, jalat olivat tunnottomat. Mutta matka jatkui ja minun oli helppo juosta, olin vapaa kaikesta.

Kun kolme kierrosta ja 31.5 kilometriä täyttyi, he taisivat jo vihata juoksemista. Tiesin että nyt minun oli otettava jäniksen rooli ja lähdettävä vetämään. Katsoin koko ajan taakseni että he pysyivät kannassani. Vauhti voisi olla mitä tahansa, vain sillä oli merkitystä että porukka pysyisi kasassa.


Saavuimme viimeisen kerran arboretumiin. Olin ollut siellä tänään jo kolmesti mutta vasta nyt huomasin pienen kyltin valaisinpylväässä laiturin vieressä. Paikassa johon liittyi eniten muistoja koko reitillä.

Kyltissä luki: Älä turru rakkauteen.

Häivähdyksen omaisen hetken ajan valahdin kalpeaksi, valmiina murtumaan, mutta jatkoin matkaa. Ei ollut mitään muuta kuin tämä hetki ja nämä askeleet.

Matkanteko oli jo todella hiljaista, pitkiin aikoihin ei kuulunut mitään. Puuskuttavaa hengitystä, ajoittainen kirosana. Olen ollut itse samassa jamassa monta kertaa joten tiesin että kyse oli äärimmäisestä keskittymisestä, selviytymisestä ja taistelusta uupumusta ja kolotuksia vastaan.

Maratondebytanttien perheet ilmestyivät reitille kannustamaan ja liikutus oli todella koskettava. Kun matkaa oli jäljellä enää pari-kolme kilometriä sain pyynnön: "Mika, nyt voisit puhua jotain".

Se oli päivän ja maratonini vaikein hetki! Millä tavoin puhkoa hiljaisuutta silloin kun se on ainoa mitä sinulta pyydetään?

Ohitimme loppumatkasta hyytyneitä ja vaivoissaan eteenpäin linkuttavia ja olin todella ylpeä siitä miten hyvävoimainen kaksikko oli kaikesta väsymyksestä huolimatta. Tultiin stadionin porteista sisään, siirryin taka-alalle. Tämä oli heidän hetkensä.

He spurttasivat radan ympäri ja juoksivat läheistensä syleilyyn. Tulin maaliin, vaihdoin vaatteet, söin ja join hieman. Lähdin kotimatkalle. Tulospalvelusta huomasin että ekaa kertaa koskaan olin juossut negatiivisen splitin eli maratonin jälkimmäinen puolisko (2:32) oli nopeampi kuin eka (2:35). Viimeinen kierros neljästä (1:14) oli kaikista nopein! Loppuaika oli siis 5:07. Eka kierros mentiin vauhtia 7.20 min/km, toka ja kolmas kierros vauhdilla 7.26 min/km ja vika kierros vauhdilla 7.03 min/km.

Sain itselleni hyvän pitkän harjoituksen lähes liikkumattomana vietetyn viiden viikon jälkeen, kevyillä kävelysykkeillä, ilman hikeä tai kyyneleitä. Hyvällä mielellä, ilman seinää, vaivoja, murheita tai väsymystä.

Olin sittenkin jänis, omalla satunnaisen suunnittelemattomalla tavallani.

Kyllä, tämäkin oli merkityksellinen maraton.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Riittää.

Oon juossut syyskuussa noin kymmenen kilometriä. Muutaman kerran kaksi, kolme, neljä kilometriä. Lauantaina on maraton. Puin lenkkivaatteet päälle jo ennen seitsemää aamulla mutta en ole ottanut juoksuaskeltakaan. Enkä taida ottaa ennen lauantaita. Lounastauolla löysin itseni lenkkipolun sijaan kirjaston lehtienlukusalista. Raw View, Black & White ja Arte, selailun hetkellinen zen.



torstai 7. syyskuuta 2017

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta.

Blogia on takana lähes 900 kirjoituksen verran enkä oikein tiedä mihin tämä on menossa. Olen huomannut monien läheisten ja kauan seuraamieni tuttujen blogeissa saman ilmiön, kirjoitustauot venyvät ja tekstiä syntyy vähemmän. Se voi johtua elämäntilanteen muutoksista ja kiireistä tai siitä että kaikki on jo sanottu. Olen käsitellyt hirveän monia aiheita vuosien varrella ja vaikka olen pyrkinyt olemaan muodoista ja rajoitteista vapaa, olen miettinyt mistä kaikesta olen valmis kirjoittamaan. Toisaalta, jos alan laittamaan filtteriä päälle, tämän sivun voi sulkea ja sanoa heipat.

Maanantaista 21.8. - sunnuntaihin 3.9. tein 11 harjoitusta 14 päivässä. Parempaa ja energisempää tekemistä kuin yli puoleen vuoteen. Tiesin että tämä viikko olisikin haastavampi ja liikuntaan riittäisi aikaa vain satunnaisesti, pienissä pätkissä siellä täällä. Kalenterissa oli paljon kivoja juttuja mutta aina tapahtuu jotain yllättävääkin.

Illalla voimistuvaa, aamulla heikkenevää tuulta. Matalapainetta, korkeapainetta. Sadekuuroja, enimmäkseen hyvää näkyvyyttä. Sumua. Pimeyskin tulee vääjäämättä. Toivottavasti Bengtskärissä on valot päällä.

Säästä on helppo puhua, mutta se on kovin sattumanvarainen luonnonlaki. Tärkeämpää olisi puhua henkisen ilmaston kylmyydestä, siihen voimme vaikuttaa enemmän kuin ilmakehään.

Maanantai oli ihan tavallinen maanantai. Aamutoimia, kouluun ja töihin lähtöä. Olin ollut koko viikonlopun huolissani yhdestä läheisimmästä ystävästäni. Maanantaiaamuna viestien sävy muuttui vieläkin synkemmäksi. Jossain aamutoimien ja töiden välissä, soitin hänelle, käskin ulos asunnostaan, kävin hakemassa ja vein hoitoon. Niinhän jokainen ihminen joka välittää läheisistään tekee, vie turvaan ja auttaa. Jokainen tarvitsee apua joskus, mitä enemmän elämme, koemme ja tunnemme, sitä valmiimpia meidän pitäisi olla näkemään toisen hätä, ojentamaan käsi tai vaikka halaamaan. Silloin harjoituspäiväkirjoilla tai treenisuunnitelmilla ei ole merkitystä.


Tein eilen puolikkaan painonnostotreenin, äsken juoksin lounastunnilla kolme kilsaa. Elämäni seuraava ultramatka on jo lähellä ja elämä, se se vasta onkin ultramatka.

Kohdataan huoltopisteillä, voidaan puhua muustakin kuin säästä. Kun mulla vauhti hidastuu, voin olla sun peesissä. Kun virkistyn ja sulle tulee heikompi hetki, voin olla majakka. Yhdessä me selvitään kyllä.


3310 / 5000